BWW Finland: HITLER JA BLONDI ON DOKUMENTAARINEN, BRECHTILÄISYYDELLÄ MAUSTETTU POHDINTA PAHUUDESTA

Hitler ja Blondi, Tampereen Työväen Teatterin ja Suomen Kansallisteatterin yhteistuotanto.

Käsikirjoitus ja ohjaus: Michael Baran
Näyttämöllä: Seela Sella, Verneri Lilja
Pianistina: Mariola Aniolek / Niina Ranta

Astelen katsomoon ja nään ilmapalloja. Koska otsikossa on ollut Hitler, mielleyhtymä syntyy maailmansodan zeppeliineihin, jotka leijuvat taivaalla. Esityksen kuluessa ne saavat uusia muotoja päässäni niin neuroneina, jotka suodattavat kemikaaleja, kuin natsien uhreina.

Arvio: Rosanna Liuski
Kuvat: Kari Sunnari.

Hitler ja Blondi on esityksenä muotoutuva ja vaatii herkkyyttä ja heittäytymiskykyä katsojassa. Ei siis kannata odottaa jotain helppoa dialogia tai selkeää alkua, keskikohtaa ja loppua. Välillä roolihenkilöt asettuvat katsojan asemaan ja kerronnassa hypitään asioista toiseen, onneksi selkeässä järjestyksessä, "laulujen muodossa", jotka heijastetaan seinälle, jopa numeroituna yhdestä kolmeentoista.

Tällaista brechtiläistä tehoa esityksestä löytyy heti sen alussa. Se avataan ennaltaodottamattomalla tavalla ja saa leuan auki ja kädet, tai noh, oikeastaan käden ilmaan. Näyttämövalot ovat esillä etenkin alkuhetkillä kirkkaasti ja saamme itse nähdä, miten Seelamme muuntautuu Hitleriksi.

Kaikki tämä pyrkii saamaan meidät katsojat irti teatterin illuusiosta ja siitä, että nyt ollaan tultu kurkkimaan jotain dramatisoitua, historiallista tapahtumaa.

Esitys on ennen muuta sympaattinen.

Hitleristä tehdään ihminen. Hänen koiransa Blondi (Verneri Lilja) kertoilee, miten isäntä seurustelee vieraiden kanssa; nyt he siirtyvät elokuvahuoneeseen ja katsovat Mikki Hiiri -elokuvia, jotka isäntä on saanut lahjaksi. Isäntä kertoo vitsejä ja kaikki nauravat...

Myös Hitlerin lempiherkku mainitaan, mikä itsessään on psykologinen keino luoda inhimillisyyttä kenen tahansa kyseessä olevan henkilön tulkitsemiseen:

Hitlerkin söi mieluisia aamiaisia ja katsoi suosikkielokuviaan. Ihan kuten myös muut historiamme Pahat.

Pääsemme myös Hitlerin lapsuuteen ja nuoruuteen kuulemaan, miten lähiomaiset ovat häntä kuvailleet. Nuo adjektiivit innoittavat minut ainakin psykoanalyysiin ja suoranaiseen diagnosointiinkin. Toki Hitler saa myös luvan selittää omista toimistaan itse: "Minä päätän olevani miellyttävä ja kävelen heitä kohti, käännyn ja lähden juuri oikeaan aikaan."

"Kaikki mitä sanon ovat suoraan Hitlerin puheista", Seela Sella kertoo, kun odotamme junaa Helsinkiin, "sillä tavalla tämä on ehdottomasti dokumentaarinen teos. Ja kyllä, oli hienoa päästä Hitlerin pään sisälle ja siihen, että kaikki on hänelle kuin teatteria: kaikki se suuruus ja johtajuus ja muiden miellyttäminen on ikään kuin käsikirjoitettua!"

Seelan ei ollut vaikeaa olla Michael Baranin ohjattavana:

"Ei, ei ollenkaan. Olemme tehneet jo useampia töitä yhdessä", Seela kertoo ja alkaa hymyillä, "Michael antaa minun säheltää omiani ja kokeilla erilaisia juttuja harjoituksissa. Hän on kärsivällinen, myötämielinen ohjaaja."

Baranilla oli ollut vaikeuksia saada teatterijohtajat vakuutettua ideastaan. Tästä järkytyin: Seela Sella, juutalainen nainen, esittämässä Hitleriä. Miten tämä ei mene pelkästään tuolla lauseella läpi johtajille?

Baran on ollut onneksi juurikin kärsivällinen ohjaajana. Myös miellyttävän yksityiskohtainen. Seinällä näkyvä eräänlainen väliotsikko nimittäin vaihtuu näpytellen samaan tahtiin pois, kun livepianisti näpyttelee pianoa. Huikeata! Välillä kuuntelin pianon musiikkia ihan silmätkin kiinni, miettien sen taustalla olevaa tarinaa, joka meille onneksi kerrottiin ja mielestäni juuri oikeaan aikaan.

Jotain mitä olisin kaivannut katsojana, olisi ollut pidemmät tauot niihin kohtiin, jossa taukoja oli. Pidempi hetki, että saisi ottaa sisään ne asiat, mitä kuuli ja koki. Mutta nyt tosiaan puhun sekuntipelistä.

Kaikissa monipuolisuudessaan teos yrittää myös nähdä Hitlerin touhut nykyajan journalismin kautta: olisko Hitler ja hänen puheensa päätynyt nykypäivänä lehtiotsikohin tavalla, joka saisi lukijat vain syömään popcornia ja seuraamaan kommenttiketjujen huvittavia paskamyrskyjä? Olisivatko Hitlerin paasailut juutalaisten salaliitoista yhtä naurettavia, kuin Boris Johnsonin hummerivertaukset EU:sta? En ensin nimittäin tajunnut journalismivirtavideota ja sen päällä välähtelevää popcorn-emojia, mutta lopulta yhdistin sen tähän.

Äänisuunnittelu ei ainakaan nykyaikaan pyri, sillä Hitlerin pääpuheet tulevat upean, vanhanaikaisen äänifiltterin läpi, kiitos Kyösti Kallion suunnittelun.

Pohjimmiltaan Hitler ja Blondi kertoo kuitenkin halusta tulla nähdyksi ja arvostetuksi, päästä valtaan ja suosioon: kuulemme miten Hitler raivoaa, kun häntä ei päästetty taidekouluun, sillä pohjimmiltaan hän on omastamielestään juuri taiteilija. Hän kiroaa tuon koulun ja akateemikot-- tähän pettymyksen hetkeen jokainen voi samaistua. Ja jos ei tähän nimenomaiseen hetkeen, niin muihin hetkiin, jolloin Hitler vaikuttaakin kovin pieneltä, vaikka koettaakin olla suuri.

Jos taituri-Seelan työskentely kiinnostaa, mene. Jos pahuuden tutkiskelu kiinnostaa, mene. Jos historia -- ja se, mitä tavaroita sinullakina on kotona, joiden esiesijohtaja on tukenut natseja-- kiinnostaa, mene.

... Mene mene!

Hitler ja Blondi tulee syksyllä 2020 myös Helsinkiin, Kansallisteatterin Vallilan Konepaja -näyttämölle.

To post a comment, you must register and login.