Polar tuotanto
Olen suomalainen tuo Kari Tapion elämän lavalle iloineen ja suruineen, kuten ohjaaja-koreografi Osku Heiksanen lupaa käsiohjelmassa. Myös mielenkiintoista oli lukea, että Karin Tapion poika Joona on auttanut esityksen teossa, jakaen muistoja isästään. Esitys on saanut ensi-iltansa 2019.
Tämä musiikkinäytelmä on ennen kaikkea helppolukuinen ja kohdeyleisölleen ystävällinen. Yleisössä oli lähinnä eläkeläisiä ja sitä ajatellen enempää taidehiippailua ei olisi voinut vaatiakkaan. Yritänkin siis arvioida teosta objektiivisella silmällä, vaikka henkilökohtaisesti ajattelen, että ensemblen tanssijalaulajat olisivat voineet esimerkiksi kuvittaa Karin laulujen lyriikoita. Lava jäi usein kovin kolkoksi ja tilaa olisi voinut käyttää yhtä luovasti, kuten 60-luvun lavatansseissa. Ensemblen jäsenet ovat näppäriä ja muuntautumiskykyisiä esim. Dannyn assarina, mutta pelkän joukolla sivulla istumisen ja kohtauksien seuraamisen sijaan, olisin kaivannut lavan täyttöä. Tai selkeää rajanvetoa, että jos ensemble vain laulaa, he ovat aina samassa paikassa. Alun räväkkä tanssinumero ei mielestäni siis vienyt yleisöä esityksen muutoin rauhallisempaan tahtiin ja maailmaan, vaikka koreo ennen väliaikaa toistuikin. Jokin lempeämpi johdattelu olisi toiminut mielestäni paremmin.
Tässä esityksessä musiikki on tottakai pääosassa ja pääosaan on valittu musiikin luja ammattilainen Antti Paavilainen. Kaikki esiintyjät suoriutuvat hyvin ja musiikki on erinomaista stemmoineen kaikkineen. Yleisö polkee rytmiä heti ensimmäisestä Elviksestä aina lopun klassikoihin. Lempiesiintyjän tittelin saa minulta tällä kertaa kuitenkin Tuukka Leppänen: hän oli erityisen läsnä, rento, reagoi välittömästi hetkeen ja selkeästi nautti työstään.
Pienillä konsteilla ja viilauksella esityksestä olisi saatu teatterillisesti vielä onnistuneempi. Esimerkiksi musiikin tahti olisi voinut muuttua, joko nopeutua tai hidastua, promillien myötä armeijassa. Kaikkein isoin muutostoiveeni kohdistuu kuitenkin sisustuksiin. Ne nimittäin pysyivät kolkkoina ja muuttumattomina läpi esityksen, vaikka vuosikymmenet ja paikat vaihtuivat. Pelkkä kultalevyn ilmestyminen seinälle esityksen lopussa piristi. Mitä jos sisustuselementit, esimerkiksi pelkät seinällä roikkuvat, olisi vaihdettu aikakausien vaihtojen yhteydessä? Näin 60-00 -luvut olisivat näkyneet muuallakin kuin sinnepäin-vaatetuksissa. Tai vaikka jos armeijaan mentäessä ja alustat auki kääriessä käkikello tai taulu olisi vaihtunut sen ajan presidentin kuvaksi?
Käkikellonkin näpäytys olisi ollut virkistävää, jos lavasteet olisivat vaihdelleet, eikä käkikello olisi roikkunut siinä koko esityksen. Niin sanottu Tsehovin ase -efekti ei onnistunut, vaikka sitä ehkä näin yritettiinkin. Nyt käkikello oli vähän vaivaannuttava ja ääniefekti liian äänekäs, vaikka tietyllä tavalla kuoleman läsnäolo koko elämänkaaren aikana on ihan toimivaa - ellen tuttuun tapaani "ylitulkitse".
Esityksessä oli onnistuneita karaktäärejä, jotka huvittivat erityisesti kohdeyleisöä. Danny oli hahmona loistava, kiitos Tatu Siivoselle, ja vitsi "vanhemmista naisista - niin mistä?" oli loistava. Vaikka seuralaiseni, äitini kommentoikin, että Danny ei tosielämässä ole kovinkaan kukkoilija, oli mielestäni Dannyn esittäminen niin sanotusti julkkiksen arkkityyppinä toimivaa ja hyvä kontrasti sen ajan Kari Tapiolle. Itse nautin myös Nylon Beat -kohtauksesta.
Vaikkei esitys ollut teatterillisesti loppuun hiottu, on työryhmä onnistunut luomaan lämpimän, vastaanottavaisen ja rennon tunnelman yhteiselle nostalgiatripille Kari Tapion elämään. Oli kyseessä sitten bändin jäsenille juttelu lavalta, neljännen seinän rikkominen ilmoituksella, että "pitäisi tehdä aikahyppy" tai lopussa yleisölle turvallisen matkan toivottaminen, henki näyttävässä Backaksen ladossa tartuttaa jokaiseen tunteen: Olen suomalainen.
Minulla on vain yksi kysymys... Milloin suomalainen teatteri päästää irti lonkkavikaisesta hahmosta? T. pian valmistuva fysioterapeutti.
Videos