BWW Arvio: Ihmiset pakenevat toksisuutta Marsiin, kuin menneisyyden munkit luostareihin, TOKSINEN KABAREE

Ihmiset matkaavat maapallon toksisuusta pakoon Marsiin asti, kuin menneisyyden munkit luostareihin, löytäen lopulta julmuuden jostain muualta, kuin hylätystä maailmasta.

Mitä yhteistä on Michael Jacksonilla ja minulla? Q-teatterin Toksinen Kabaree tuo viihtyvyyttä, kiihtyvyyttä ja kiintymistä korona-arkeen.

Tiesin jo alun somehypestä, sekä hienosta kasarityylisestä, huolitellusta julisteesta, että nyt on mietitty läpikotaisin, että mitä esitetään ja miksi.

Esityksen alkuhetkinä näyttelijät Miro Lopperi, Olli Riipinen, Miiko Toiviainen sekä Anna-Sofia Tuominen ovat lavalla kuin omana itsenään, katsellen ja lukien maailman kauheuksista. Kaikki tuhoutuu, he hyräilevät.

He edustavat kaikkia meitä arkisissa vaatteissaan.

Lopulta päällystakit riisutaan ja meininki alkaa, meille luvataan huikea matka. Toivo on tähtien tuolla puolen! Tulee lähtölaskenta, jonka aikana ehdin kuin ehdinkin hakea viiniä ja välipalaa teatteri-iltaa varten.

Toksisen Kabareen käsikirjoituksessa on vankka juoni, tarina ja sittemmin opetus, joka pohtii ihmisen kauheita tekoja ja itsekkyyttä, mutta esittää myös kysymyksen, että onko toivoa jäljellä.

Ohjaaja ja käsikirjoittaja Juho Mantereella on ollut selvästi selkä visio, miten ja millaisen esityksen hän haluaa toteuttaa, koska esitys on selkeä ja vahva kokonaisuus. Sähäkkyyden lisäksi näämme myös kauniita, hyvin rytmitettyjä hetkiä esimerkiksi Kapteenin ja Mekaanikon välillä heidän testatessa lavan valoja.

Q-teatterin somesta seurasin loistavan pukusuunnittelijan Riina Leea Niemisen ajatuksia esiintyjien asuista. Vaatteet ja värit ovat Star Trekin maailmasta. Lavalla nähdään ja kuullaan myös kasa muita populaarikulttuurin viittauksia Star Warsista (I love you - I know) Robinin Frontside Ollieen asti - ainakin tässä näkemässäni näytöksessä. Esitys sisältää nimittäin kohtia, jotka ovat pelkästään impropelejä, vailla käsikirjoitusta. Laulantaa ja näyttelemistä tietyin pelisäännöin.

Toksinen Kabaree tuo TV-kisailun lavalle irvokkaasti.

Se seuraa hilpeän stereotyyppisten teatterin maisteriksi valmistuneiden

näyttelijälahjakkuuksien innokasta kisailua. Vaikka keltainen oli Star Trek viittaus en voinut olla näkemättä sitä vastavärinä siniselle ja näin myös köhäisynä Putous tv-ohjelmaan päin.

Lopulta kisalijoita alkaa pudota, joka muistuttaa minua Dr. Who -sarjan hämärästä jaksosta nimeltä Bad Wolf. Siinä Tohtori joutuu kisailemaan tulevaisuuden Big Brotherissa ja hänen seuralaisensa Heikoin lenkki -ohjelmassa, jossa panokset ovat täysin samat, kuin keulabaarimme viihdekisassa.

Striimi on erinomaisesti toteutettu, eikä ihme, sillä sen taustalla on luja ammattilainen Ville Seppänen, sekä tietysti ohjaaja itse. Lähes tyhjää katsomoa oli maagista katsoa ja hahmottaa, millaisessa maailmantilassa me elämmekään - ja miksi juuri tarvitsemme viihdettä ja riemukasta heittäytymistä, panostusta tarinankerrontaan ja kauniiden lavakuvien luontiin.

Toki esitys ottaa kantaa myös juurikin viihteellä huomion pois viemiseen - tällä tarkoitan sitä, että uutiset antavat viihteelle ja kulttuurille enemmän tilaa lehdissä ja mediassa, kuin tärkeille, ihmiskuntaa koskettaville aiheille: kun Pohjois- ja Etelä-Korean Kim ja Moon puristivat kättä ja korealaiset perheet pääsivät vihdoin näkemään toisiaan, isoimmat otsikkopaikat saivat Marvelin elokuvan End Gamen jutut.

Sama teema toistuu Childish Gambinon musiikkivideolla This is America, jossa MTV:n kaltaiset tanssiliikkeet ja jipot vievät huomiota taustalla tapahtuvista kauheuksista ja kuolemanennustuksista.

Mitä tulee julmuuteen ja pahuuteen tikku viedään paskaan oikein kunnolla sohvakeskustelujen aikana. Harmiton, kaunis muistelo lapsuuden aamiaismurohetkistä vaihtuu kyseenalaiseksi, kun tulee ilmi, että Kellogg'sin omistaja omisti viimeiset elinvuotensa eugeniikan, rodunjalostuksen tukemiselle. Voiko musiikkia kuunnella, vaikka musiikin esittäjän teot olisivat todella kyseenalaisia? (Kyllä päästiin lopussa kuulemaan!) Saako natsilippua kanniskella, jos sen takana on ukin tarina hyvästä ja pahasta.

Voi perhana, pahuuttahan on kaikkialla, kun vaan tarpeeksi syvälle kaivautuu.

Myös Michael Baranin Hitler ja Blondi otti kantaa sinunkin kodissasi oleviin arkisiin tuotteisiin, joiden johtajat antoivat rahojaan natseille.

Toksinen Kabaree muistutti minuakin, että valinta uskoa hyvään ja toivoon tuo itsessään jo paljon meille ihmiselle. Se, että avaame silmämme ja alamme myös itse tehdä hyviä tekoja, sillä on merkitystä. Ei ehkä kosmoksessa, mutta edes yhden tai muutaman ihmisen elämässä, läheisten elämässä.

Jos nyt jotain kritiikkiä pitää vääntää, niin ehkä Riipisen kyyneleitä nähtiin vähän liikaa, vaikka eläytyminen olikin taidokasta. Toisaalta esitys antoi sellaiset lukuohjeet, että kaikki on vähän ylivedetty ja populaarikulttuurin värittämää.

Toksinen Kabaree on loistava, pirskahteleva ja läpimietitty teos, jonka esiintyjissä ei näy leipääntymistä, päin vastoin; he sinkoilevat lavalla raketin lailla ja suovat meille härskiyttä ja huvitusta, painokasta filosofista pohdintaa unohtamatta.

Kiitos, Q-teatteri!

Artikkeli: Rosanna Ilo Liuski
Q:n kuvat: Pate Pesonius

To post a comment, you must register and login.