BWW Arvio: HUMISEVA HARJU ravistelee Helsingin Kaupunginteatterilla

Karmaiseva, upottava, elämys ilman Katharsista. Väliajalla teki mieli paeta.

Lauri Maijalan ohjaama Humiseva Harju sai ensi-iltansa 30.1. Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä.

Lavalla on korppeja, joiden inhoittavat punaiset jalat roikkuvat. Ei kun hetkinen, ne ovatkin kanervia!

Humisevan harjun yksi isoista teemoista on elämä kotioven ulkopuolella: luonto ja tuuli.

Siellä kanervat ja korpit selviävät pistävästäkin viimasta ja kurjuudesta, liidellen ja tarkkaillen.

Maijalan tyylistä pitävänä henkeä sai haukkoa monessakin kohtaa: korppi lähtestyy pysäytyskuvin pientä Earnshawien taloon päästettyä Hindleytä (fysiisellä muuntautumisellaan ja ketteryydellään loistava Markku Haussila), tullen hänen sängyn viereensä kuin kirotakseen hänet, kuin paha haltijatar. Hahmoja tuodaan esille tarinankerronnan nimissä-- esityksessä ja jo ennen sitä. Pahaenteisyyttä, pahaenteisyyttä, runsaasti toimivia lavakuvia, sekä tarinankerrontaa.

Näyttelijät ovat innoissaan ja keskittyneitä rooleissaan.

Jo Cliffordin dramaturgia on hyvä, kohtaukset soljuvat ja perässä pysyy mutkitta, vaikkei olekaan alkuperäisteokseen tutustunutkaan.

Alussa pieni Cathy (varma Oona Airola) juoksee harjulla, iloisena ja lapsekkaana. Hän on vapaa, tuulen huminassa. Korppien kanssa leikitään ja niille rääkytään. Tunnelma on seikkailullinen. Kuitenkin, ensimmäisen näytöksen lopussa Cathy nähdään taas juoksemassa harjulla tullessaan erotetuksi Hindleystä, vasemmalle, kuin menneeseen kaivaten. Hän on kasvanut aikuiseksi, kuolema ja kurjuus ovat hahmottuneet hänelle. Korppien kanssa ei enää leikitä.

Katariina Kirjavaisen lavastusratkaisu on huikea ja kätevä. Sari Suomisen puvut kertovat myös tarinaa hyvä- ja huono-osaiseten välillä. Tunnelmanmuutos ensimmäisen ja toisen näytöksen välillä väreissä on osuva ja ihanan ristiriitainen, sangen riipivä Cathyn olotilaan nähden. Miten kaikessa upeudessa ja pastellinsävyissä, korkeassa huoneistossa voi olo ollakkaan niin sykkää? Cathy kuitenkin katselee tv-ruudulta kaipaamansa tuulta ja luontoa; vaikka tuuli repiikin puita, se on hänelle vapauden puhallusta.

Esityksessä on myös loistavia näyttelijäntyöllisiä ja valoefektikikkoja, jolla saadaan aikaan hienoja illuusioita. Ikkunalavastetta ei tarvita, kun sen vaan maalaa käsillään. Ulosastumisessa olisi kyllä voinut olla fyysisesti tarkempikin, tai maalata ikkuna hieman alemmas. Heathcliffin (huikean ylivireinen Markku Haussila) väkivallantekokin isäänsä (uskottava Matti Olavi Ranin) kohtaan jää mielikuvituksen varaan. Hindleyn muistelu Cathystä on myös taidokas, kun he siirtyvät strobovaloihin ja kuva näyttää juurikin ajatukselta. William Iles on suunnitellut valot. Nykyteknologian lisääntyminenkään ei toiseen näytökseen siirtyessä haittaa, sillä se vain kertoo Lintoneiden vauraudesta ja ajan kulumisesta, teknologian kehittymisestä.

Humiseva harju on toden totta täynnä monenlaisia tunteita ja käänteitä.

Varjoissa oikealla seinällä isännän pois hakeva härkä näyttää itse saatanalta. Lapsivedet tulevat, mutta ne tulevatkin kuihtuneen kukan astiasta. Liikkuvan savukoneen päällä on korpinpesä. Heathcliffin vaimo (ihastuttavan inhottava Vuokko Hovatta) saa keinuunsa haaveilemansa ruusut pyöräänsä tuonpuoleisessa.

Maijalan ohjauksessa nautittavia yksityiskohtia on lukuisia.

Tietynlaisia fyysisiä eleitäkin on rajatusti, mikä tuo selkeyttä ja yhtenäisyyttä esitykseen: sormella tasapainoteltavaa alkoholia, naaman vääntelyä käsillä, lintuja ja niiden höyheniä sekä kiljuntaa.

Humiseva harju on riipivä esitys, joka tarjoaa jokaiselle pohdittavaa ja samaistumispintaa, jos vain suostuu uppoamaan. Maijala käyttää koko suurta näyttämöä häpeilemättä ja sen yli. Harjun tragediat, mutta myös huvittavat heket pitävät alusta loppuun kiinni imussa. Ensin hieman hämmentävillä laulukohtauksillakin on oma paikkansa ja ne havauttavat hetkeksi hengittämään.

Voisin kirjoittaa näkemästäni ja kokemastani vaikka millä mitalla, mutta nyt lähden mieluummin ystäväni kanssa kahville, siirtäen syrjään kuitenkin niin elämältä maistuvan synkkyyden, jota esitys onnistuneesti toi lavalle.

Jonkinlaisen prosessin se siis minussa käynnisti, että sulatteluun tarvitsee selkeästi enemmän, kuin viikon.

Kiitos, Humiseva Harju.

Artikkeli: Rosanna Liuski

Kuvat: Robert Seger

To post a comment, you must register and login.