Arvio: Ylioppilasteatterin Outo Halu on immersiivinen taide-elämys, mutta kinkyä ficcikonkaria se ei kovasti kohauta

“Outo halu on tuhlaileva, tuhma ja leikkisä esitys, joka ammentaa maailmansa fanifiktiosta. 

Fanifiktiolla tarkoitetaan fanien tuottamaa fiktiivistä tekstiä, jossa lähtökohtana on käytetty jotakin populaarikulttuurin tuotetta, kuten televisiosarjaa, elokuvaa, kirjaa, sarjakuvaa tai julkisuuden henkilöitä.

Outo halu on paitsi pervo provokaatio, myös oodi mielikuvituksen ja kertomusten voimalle, fiktiolle ja taiteelle.

Esityksen ensimmäinen puoli on spektaakkelimainen, kuumankostea näyttämöfantasia. Toisella puoliajalla esitys levittäytyy koko Ylioppilasteatterin tilaan intiiminä immersiivisenä kuljetuksena.

Esitys on Ylioppilasteatterin syksyn 2023 uusien jäsenten ensimmäinen produktio sekä Anna Kankilan ja Ronja Louhivuoren ensimmäinen ohjaus taiteellisina vastaavina.”

— Ylioppilasteatteri

Voi jummijammi. Laitettakoot heti Antoinetten seksiruokapöytään allekirjoittaneen noin kymmenen vuoden takainen outo halu, joka kohdistui Loki Laufeysoniin (Marvel, 2012). Yläasteella näin elokuvan Avengers ja kiinnostuin erityisen paljon sen pahiksesta Lokista. Kiinnostus johti lopulta täyspäiväiseen anglofiiliyteen ja enkun numeron nousuun; fanifiktiotahan minä kirjoitin ja ihan englanniksi Loki x Reader otsikolla. Sitruunoihin asti en kirjoitusurallani päätynyt, mutta limeä kyllä löytyi — tietäjät tietää. Oi niitä aikoja. Oi sitä omaan seksuaalisuuteen tutustumista. 

Eli aihe oli lähellä sydäntä ja odotukset olivat korkealla.

Hyvät esitykset alkavat jo lämpiöstä ja niin löytyi myös Ylioppilasteatterilla erilaisia viittauksia tulevaan esitykseen. Käsiohjelma sisälsi myös julisteen, jonka sai itse valita. Itsellä mukaan lähti Vinski. Muistiinpanoissa lukee: Production Value, checkmark.

Saliin saavuttaessa lavastus on lähes saumaton, luoden eteemme päiväunimaisen, pehmeän tunnelman. Hahmot tulevat yksitellen lavalle. Hengitystä ja sen kuulumista ei ujostella, niin kuin ei pidäkkään. “Minä haluan kaiken”, hahmot kertovat meille. Rohkeaa, suoraa aloitusta olisi voitu viedä vielä pidemmälle. Ilmaisussa olisi voinut olla enemmän karaktääriä ja absurdiuutta suht naturalistisen otteen sijaan.

Koska aihe oli niin lähellä sydäntä ja ennakko-odotukset sen mukaiset, koen olevani nyt hieman jäävi kriitikko. “Jokerin pöytäkattaus” -osiossa oli ehkä eniten sitä tarinallista, “fanifiktio” otetta, jota esitykseltä odotin. Lavalla kuvailtiin tuntemuksia ja ne kuvitettiin. Oli tarinaa ja jännitystä.

Ensimmänen puoliaika on enemmän performanssi ja spektaakkeli, kuin teatteriesitys. Se luo eteemme kuvia ja hahmoja eikä niinkään kohtauksia, joilla olisi alku, keskikohta ja loppu tai tunnetason muutoksia hahmoissa. Se jäi ehkä hieman harmittamaankin: olisin halunnut nähdä “enemmän näyteltävää”. Lähtökohdat ovat siis todella hyvät, mutta aika ajoin rytmi puuttui. Hitaissa intiimikohdissa ehti välillä tylsistyä.

Toinen puoliaika taas virkistää ja antaa henkilökohtaisen immersiivisen kuljetuksen. Eli vähintään vahva, positiivinen muisto jäi taskuun, mikä jo itsessään on todella arvokas taidekokemus. Jos ei muuta, on Outo Halu hyvä raotus fetissien maailmaan, joista mieleen jäi ns. kultainen suihku, syöminen/ruualla leikkiminen ja veitsileikit. 

Jos tämän teoksen kautta esiintyjät halusivat harjoitella läsnäoloa yleisön edessä tai luonnollisuutta, siinä onnistuttiin. Ristiriita oli vaan kovin suuri, kun puku- ja maskisuunnittelu olivat niin pirullisen erinomaiset, että harmitti, kun hahmoihin ja fiktioon päästiin heittäytymään ehkä vain pintapuolisesti. Tämä on tietenkin tyylivalinta, voin kuvitella ohjaajien sanovan: “Kun teillä on jo nuo asut, niin te siellä sisällä riitätte itsenänne”, mutta oma ilmaisumakuni on vain eri, tietynlainen jännite pitää lavalla olla esiintyjänä.

Työryhmän osalta kenties jonkinlainen syvempi pohdinta tai yhteinen päätös siitä, mikä on esiintyjien suhde katsojiin, olisi ollut paikallaan. Vaikka vain sääntönä se, että joissain kohtauksissa katsojaa tulee tuijottaa niin pitkään silmiin, kunnes katsoja kääntää itse katseen pois, olisi luonut tehoa. Yksi esiintyjä tässä onnistuikin. Nämä ovat tietenkin edelleen makuasioita, mutta koen, että useiden hetkien taustalta puuttui esiintyjän oma, vahva ajatus tai motiivi kohtaukselle tai toiminnalle.

Loppujenlopuksi koen kuitenkin, että teos on merkityksellinen erityisesti toisella puoliajalla. Kun ensimmäisellä puoliajalla on nautiskeltu ja sekstailtu, pohdinnat toisella puoliajalla ei-vapaaehtoisesta seksualisoinnista luo hyvän kontrastin. Ensimmäiselle puoliajalle luotu maailma oli vain itselle niin tuttua, että se ei päässyt yllättämään. Olisiko minun vuorostani pitänyt yllättää huutamalla prätkähiirille: “Ihan oikein sinulle, senkin seksiaddikti”? Siinä yksi repliikkihelmi kyseisestä sarjasta.

TL;DR: Ylioppilasteatterin Kuumankostea näyttämöfantasia olisi toiminut kenties paremmin tarkemman dramaturgian ja tarinallisemman otteen avulla. Toinen puoliaika ei kuitenkaan jätä kylmäksi ja loppu on koskettava.

Arvio: Rosanna Ilo Liuski