Arvio: Uuteen nousuun muistuttaa meitä siitä, että tulevaisuuden rakkaimmat muistot eletään nyt

Itsehän olen 1997 syntynyt zilleniaali. Lavan tapahtumat iskevät syvälle ytimeeni ja olen totisesti kohdeyleisöä.

Teatteri on nyt-hetken taidetta ja aamen sille! Näyttämö on lavastettu koulun juhlasalin raunioiksi ja yleisö etsii paikkojansa. Koska Q-teatteri ei ole repertuaariteatteri, ovat he pystyneet maalaamaan ja muokkaamaan näyttämöä juuri tätä esitystä varten ja oi, kuinka kokonaisvaltaisesti he käyttävätkään tilaa esityksen aikana!

Valot sammuvat ja näyttelijät (Satu Tuuli Karhu, Miro Lopperi, Olli Riipinen ja Anna-Sofia Tuominen) löytävät tiensä entisen koulunsa jäännöksiin taskulamppujensa avulla. Kattovalot päälle saatuaan Lopperin hahmo ihmettelee, eivätkö muut saaneet sähköpostiviestiä (niin milleniaalia hei) ja että olisi kiva muistella menneitä yhdessä siinä paikassa, jossa kauniit muistot ovat tapahtuneet. Dialogi on päällekäistä ja naturalistista, mutta myös todella uskottavaa: “laita valot päälle! Sä olit mr. tekniikka, mä muistan!”

Tilanteet eskaloituvat ja panokset tulevalle seikkailulle ovat korkeat. Näyttävä aikahyppy alkaa!

Esityksessä käytetään rohkeasti livekameratekniikkaa, josta iso kiitos suunnittelijoille, Seppäselle ja Sundströmille, sekä toteuttajille Boullengerille, Heikkiselle ja Marttiinille. Erityisesti alussa on tarkkaan hiottuja kultaisia leikkauksia ja sulavia käännöksiä, jotka vievät yleisön katsetta muualle samalla, kun uusi tilanne rakennetaan yleisön silmiltä piilossa.

Pidin kameran käytöstä tehokeinona, mutta omaan makuuni sitä oli koko esityksen aikana vähän liikaa: siirtymä mustavalkoisesta värilliseen oli tietty näyttävä, mutta siinä vaiheessa oltiin tuijoteltu videota jo aika kauan ja odotus seuraavasta ei ollut yhtä jännitteinen, koska vastaus odotukseen oli lisää videokuvaa ja “odotusta” nähdä hengittävä näyttelijä näyttämöllä.

Hahmojemme siluetteja korostaa punertava ja sinertävä heijastus, joka lisää retrotunnelmaa ja myös esityksen absurdia tyyliä. Valosuunnittelusta vastaa henkilökohtainen kestosuosikkini William Iles. Myös äänisuunnittelija Pekka Kiiliäisen pienet tehosteet tuovat esitykseen audiotiivista jatkuvuutta ja antavat meidän uppoutua yhä syvemmälle ysäriin, ihan mahtavaa! 

Itsehän olen 1997 syntynyt zilleniaali. Lavan tapahtumat iskevät syvälle ytimeeni ja olen totisesti kohdeyleisöä. Ensi-illassa väliajalla hihkaan Smedsille, miten en ole nähnyt tällaista teatterissa aiemmin. Smeds tahtoo, että tarkennan ja ilomielin teen sen: näen ensimmäistä kertaa autenttisia ja tarkkoja tilanteita, joista tunnistan ihka oman lapsuuteni ja nuoruuteni.

Uuteen Nousuun tuo näyttämölle erilaisia teemoja, mihinkään sen ihmeemmin syventymättä ja joillain tavalla myös niitä arvottamatta. Se toimii. Alkoholismi, perheriidat, itsemurha, darkweb, ekat hitaat ja sukupolvelta toiselle siirtyvä kehonkuvanhäiriö.

Esitys on fragmentaalinen, joskus jopa kuumehoureinen: lavalle tuodaan yksi kerrallaan hetkiä, sukupolvikokemuksia, esim. “esimerkiksi iskän kirjahyllystä otettu Sarasvuon kirja” ja eläviä legendoja deepfake Esko Aho joka ilmestyy myöhemmin lempeänä yksisarvisdemonina. Jotkut siirtymät ovat kuin jostain pelistä savuineen ja valotehosteineen kaikkineen. Hatunnosto muusikko Henri Lyysaarelle, joka soittaa livenä eri tunnelmia kohottaen ja korostaen.

Yksi suosikkikohtiani esityksen runsaudesta oli ehdottomasti demoni-Ahon paikalle taikominen ja tämän (Lopperin) upea naamionäytteleminen, jossa kehon korostettu gestiikkaa ja äännähdykset “ähh?” tuovat mieleen piirretyt ja lastenohjelmat, joihin myöhemmin pääsemme uppoutumaan myös syvemmin - sekin lempikohtani. En sano muuta, kuin että pakko arvostaa tuota kunnianhimoista, uskottavaa ja täysin motivoitua tilankäyttöä. Virkistävää!

Esitys on täynnä kontrasteja. Nuoripari katsoo WTC-tornien tuhon lähetystä ja päättävät elää nyt ja antautua toisilleen. Me yleisössä joudumme kuitenkin katsomaan kahta hyvin erilaista aikaikkunaa: julkista, traagista massatapaturmaa ja yksityistä, haikeaa nuoruudenhuumaa.

Ja molemmat maailmat ovat yhtä totta, juuri silloin.

Myös kohta, kun sisarukset pelaavat ja vanhemmat alkavat riidellä hidastettuna taustalla, on huikea. Jos huomasit taustan riidan vasta sen lopulla tai et ollenkaan, onneksi olkoon: sinulla oli turvallinen lapsuus ja vagushermosi tuskin käy nyt ylikierroksilla.

Kaiken kaikkiaan esityksestä huokuu se, että sitä on tehty, pohdittu, testailtu ja kasattu yhtenä ryhmänä. Rakkaus rytmiin, yksityiskohtiin ja syvempiin symboleihin näkyy kaikilla osa-alueilla.

Pääsemme elämään historiaa uudelleen, esimerkiksi kun Tuomisen sivarihahmo kuiskaa tietokoneen äärellä: “olet astumassa sellaisesta portista, josta ei ole paluuta…” Lopperin hahmo syventyykin lopulta pimeän verkon saloihin ja meininki on sanalla sanoen karmivaa. Hän raapii kättään, kuin addikti konsanaan ja myös konteksti ja syy-seuraussuhde pimeään verkkoon uppoutumisesta tehdään hyvin näkyväksi. Kun hän puhuu siitä, miten jotain hänen sisällään menee vinoon, kääntyy häntä kuvaava livekamerakin vinoon.

Lopperin hahmo sanoo tunnistavansa huonon olon ja sen, ettei pysty tosielämässä painamaan pausenappia tekemiselleen. Mutta mitä, jos sen sijaan, että hän olisi kävellyt vain lavalta pois, hän olisi katsonut omaa pysähtynyttä heijastustaan seinällä hetken ja sitten poistunut? Pieni näyttämöllistetty introspektion hetki tässä loputtomassa nollien ja ykkösten maailmassa, jota todellisuudeksi kutsumme, olisi tehnyt hyvää. Tällaisia pieniä detaljeita tottakai aina vähän pakostakin kriitikkona keksii: esimerkiksi huikea päärynävartalo-musiikkivideo olisi voinut saada modulaation vasta näyttämölle ilmestyessään.

Esityksen yksityiskohtia on todella hiottu ja mietitty Aladdinin lampunhengen piiskasta Lopperin kohdalle aina Satu-Tuuli Karhun hahmon korallinväriseen trendihuulipunaan asti. 

Lopussa demoni-Ahon pää on pöydällä ja kaularanka (todennäköisesti C4-7) törröttää. Lama-ajan kauheudet ovat takanapäin ja toivo elää, vaikka suuret tunteet ovat edelleen vallassa. Tuomisen hahmo kuvaa livekameralla peiliä ja zoomaa kameran omaan linssin. Näin kamera osoittaa meitä, yleisöä ja tätä hetkeä. Se hetki, jota tulemme tulevaisuudessa kaipaamaan, tapahtuu nyt. Eläkäämme siis hetkessä.

Kun näyttelijät jättävät meidät hylättyyn kouluun, on kuin itse aika hylkäisi meidät ja muistomme kultaisesta ysäristä pysähtyneeseen tilaan. Illuusiontunto on erittäin, erittäin vahva. Olisiko kaukaisuudesta, esiintyjien puheensorinan loppumisen jälkeen voinut kuulua raskas ovenpamaus?

Lämmin kiitos koko työryhmälle tästä valtavasta duunista.

Arvio: Rosanna Ilo Liuski
Kuvat: Pate Pesonius

To post a comment, you must register and login.