Täällä Pohjantähden alla -esityksessä Pyynikin kesäteatterilla nähdään perspektiivin ja ulkoilmateatterin mahti oikeita hevosia unohtamatta
Täällä Pohjantähden alla on selkeä ja johdonmukainen esitys, johon myös tällainen teoksen ensikertalainen pääsee hyvin mukaan. Aikahyppyjäkin tehdään luovasti: rovasti kysyy, että onkos tuossa Akseli, kun vauvanukke makaa Alman (empaattinen Heidi Kiviharju) sylissä. Hän vastaa, että ei, tämä on jo Aleksi, Akseli on tuolla sisällä. Lapsiavustaja (erinomaisesti läsnä Muje/Ruokola) kurkkaa ikkunasta, hymy nousee kasvoille.
En muista, missä aiemmin näkemässäni esityksessä ensimmäinen ja toinen näytös olisi ollut näin raa’asti eroteltu tunnemaisemiltaan. Ensimmäinen näytös on inspiroiva täynnä hyviä voimalauseita kapitalismista ja ilahduttavaa joukkovoimaa. Toisessa näytöksessä uppoammekin epätasa-arvon aiheuttaman vihan ja muutoshimon raakuuteen.
Ensimmäisessä näytöksessä pakahduttavan ihana hetki oli, kun suuri joukko nuoria juoksi vedelle päin kilpaa, heittäen päällysvaatetta pois jo matkalla. Tällaisessa kesäteatterissa rikkaus on juurikin näyttämön suuruus, jota ohjaaja Antti Mikkola on käyttänyt nerokkaasti. Tärkeitä kohtia korostetaan juuri perspektiivillä onnistuneesti. Erityisen hienosti tahditettu oli “Hei Kalle”, sen enempää spoilaamatta.
En myöskään muista, olisinko nähnyt yhtä toimivaa pysäytyskuvaa, joka toi loistavaa rytmiä kiihkeän kohtauksen jälkeen. Tällaisia ohjauksellisia keinoja haluaisin nähdä enemmänkin teatterissa!
Minulle tässä esityksessä korostui juuri luokkaerot, jotka ovat ikävä kyllä juuri nyt ajankohtaisempia kuin koskaan: “Niitten Suomi tää onkin”, kuului esityksestä, mutta voisi löytyä yhtä hyvin netin keskustelupalstoilta nyt, kun köyhien asema on lähitulevaisuudessa kortilla. Luokkaerot näkyivät niin loistavassa pukusuunnittelussa (Jaana Aro) kuin lavastuksessakin (Kimmo Sirén). Millainen maisema on rikkaalla verrattuna työläiseen? Se piirtyy silmiemme eteen. Pukusuunnittelija Aro on myös osannut korostaa Elinaa (vaivaton Ella Mettänen) tämän kirkkaamman, vaaleanpunaisen asun avulla, että hän erottuu muiden joukosta ennen yhtäkään repliikkiä.
Kampaus- ja maskeeraussuunnittelu, josta vastaa Emmi Puukka, onnistuu paikoitellen, sillä omaan silmääni ainut hahmo joka jäi vaille selkeää vanhenemista oli rovastin rouva Salpakari.
Maagista oli myös nähdä, miten Koskelan tupa rakentui silmiemme edessä vähitellen. Pukusuunnittelusta huokuu myös onnistuneesti ajan henki ja henkilöhahmojen erityispiirteitä korostetaan hyvin, esimerkiksi Paronin tyyris puku.
Jukka Leisti tekeekin hulppean hienosti kaksoisroolin niin Paronina, kuin tavanmiehenä Preeti Leppäsenä. Hahmot ovat selkeästi erit niin puheen, kuin kehollisen ilmaisun osalta. Leisti tekee ruotsalaisen murteen Paronina onnistuneesti, vaikka artikulaatio olisi voinut olla hieman hiotumpi. Muita maininnan arvoisia suorituksia oli Tom Lindholmin Halme, joka tykitti uskottavasti useamman tärkeän hetken ja puheen, joista kyyneliin asti liikutti minua viimeinen. Lindholmin tyyli istuu omaan teatteriestetiikkaani sen ollessa hieman kohotettua, mutta kuitenkin täysin läsnäolevaa vastanäyttelijälle, tilanteelle ja yleisölle. Aimo Räsänen Otto Kivivuorena teki myös erinomaista ja autenttista työtä, eikä pelännyt elää hetkessä roolinsa kautta ja olla kontaktissa yleisöön. Hyvin erilaiset näyttelijäntyylit, vaikka molemmat makuuni!
Verneri Lilja, joka on astunut Akseli Koskelan saappaisiin, täyttää ne mallikkaasti. Erinomaisella diktiolla varustettuna nuori Lilja välittää milloin herkkyyttä, milloin sokeaa kiihkoa aatteitaan kohtaan.
Henriikka Heiskanen ja Lasse Viitamäki tekevät esityksessä harjoittelun, joka kuuluu näyttelijäntutkintoon. Oli virkistävää nähdä heiltä intiimi dialogikohtaus, jossa he olivat vain kahden lavalla. Oli kohtaus sitten heidän omaa kädenjälkeään tai ohjaajan ohjaamaa, oli se joka tapauksessa heidän näköisensä, autenttinen ja raikas! Heiskanen ja Viitamäki pysyvät läpi esityksen viriileinä, eikä intensiteetti tai rooli tipu sivummallakaan keskiöstä.
Musiikki on myös toimivaa, erityisesti esityksen alussa. Siitä vastaa äänisuunnittelija Sami Silén. Toisella puoliajalla pystyi kuulemaan ehkä vähän liiankin tarkkaan Last of Us -sarjasta inspiroitumisen - ehkä sattumalta?
Kaiken kaikkiaan Täällä Pohjantähden alla on erinomainen kantaesitys hulppeissa Pyynikin maisemissa. Sami Keski-Vähälä onnistuu kuljettamaan palan meidän kaikkien historiaa, samalla yhden kyläpahaisen tapahtumat teatterin keinoin, kuin vettä vaan. Nokian etunäyttämön avustajat rikastuttavat esitystä ja rakkaus lajiin näkyy. Mielestäni harrastajille tulisi antaa tällä tavoin lisää mahdollisuuksia ammattikentällä - teatteri kuuluu kaikille, niin yleisölle kuin tekijöille, heidän “luokastaan” huolimatta!
Inklusiivisuuden puolesta,
Rosanna Ilo Liuski
Kuvat: Katri Dahlström
Videos