Arvio: ROSVOT kajahtaa Taaborilla ja jaa resonoimaan mieleen ja tunteisiin

ROSVOT
kajahtaa Taaborilla ja jää resonoimaan mieleen ja tunteisiin

In English here

Sisältää pieniä juonipaljastuksia.

Istun paikallani, oikealla edessä. Kiivaasti odotan esityksen alkua. Uteliaisuus herää jo, kun taustalla metsässä näkyy jo vähän liikettä. Muusikot astuvat lavalle ja yleisö osoittaa heille jo etukäteen suosionsa, kun he siirtyvät virittämään soittimiaan. Pienen hiljaisuuden ja alkutahdin jälkeen musiikki kajahtaa Taaborilla: näyttävä ja monipäinen ensemble kerääntyy lavalle ja suut aina pienimmästä suurimpaan, oikeaoppisesti kookkaasti avautuen, laulavat Joutomiehiä-kappaletta.

Rosvot - Balladi Joutomiehistä sai ensi-iltansa Taaborilla 26.6. Esityksen on säveltänyt, käsikirjoittanut ja ohjannut monilahjakkuus Katriina Honkanen. Honkanen on luonut myös koko näytelmän visuaalisen ilmeen, lavastuksen ja pukusuunnittelun. Sillä on taiteellisena prosessina, sekä produktiona pitkä, monivaiheinen historia.

Rosvoissa eletään 1820-lukua Nurmijärvellä ja se perustuu oikeasti eläneisiin henkilöihin ja ensimmäiseen järjestyneeseen rikollisjoukkoon Suomessa. Mikko Södergårdin (vakaa Timo Vesterinen) vaimo Mari Södergård (herkistävä Tiina Alapaattikoski) viedään Turkuun kehruuhuoneelle pakkotöihin perheen velkakasan takia, mitä edeltää ensimmäinen henkeäsalpaava näyttämökuva: Mikko perheineen seisoo hievahtamatta keskellä ensembleä, joka sähäkkäästi kulkee heidän ympärillään. Näyttämökuva muodostui eloisan koreografian keskeltä, ja niin, kun Mikko perheineen löytää paikkansa ja pysähtyy, he yhtäkkiä näkyvätkin keskeltä hälinää.

Heti alussa silmään pistää myös loistava puvusto, jonka Marjaana Laajakoski on toteuttanut hienosti Honkasen pukusuunnittelun pohjalta: Mikon kaulasomistus on sininen, jopa turkoosi, kun taas Mikon sivupoluille houkuttelevan Kustaa Ahlqvistin (hyvin ääntä käyttävä Tapio Takanen) kaulasomistus on oranssi. Vastavärit siis, joita on mukava katsella kohtauksessa, kun nämä kaksi selvästi arvomaailmoiltaan eriävät herrat käyvät tiivistä keskustelua köyhän miehen selviämistavoista ja niiden moraalisuudesta.

Mikä on tämä maailma, jossa köyhyys on rikos? Kysyy Mikko.

Käsikirjoituksessa on mehukkaita, historiallisia yksityiskohtia, kuten esimerkiksi palkkapussit. Ajatus siitä, kuinka suuri osa sen sisällöstä nyt loppujenlopuksi edes kotiin asti perheelle päätyy, pistää Mikon miettimään tekojensa moraalittomuutta uudelleen.

Pitääkö ryhtyä varkaaksi välttääkseen vankilan? Kysyy Mikko.

Niinpä. Esitys laittaa tarkastelemaan ihmiskohtaloita ja peilaamaan niiden pohjalta yhteiskunnan lakien, toimintatapojen ja käytösnormien moraalipohjaa ja kenties kyseenalaistamaan niitä: saako nälkiintyvälle lapselle varastaa leipää? Onko pahin synnintekijä sittenkin se, joka ei auta läheistään, jolla ei ole edes vaateriepua päällään? Rosvojen ensimmäinen ryöstösaalis alkaakin juuri niistä.

Lavastus on Taaborin uhkeaa metsää lukuun ottamatta liikkuvaa. Seinät ovat irrallisia lankkuja, joita kannetaan ja joita käytetään niin tanssissa; symbolisessa lavaväkivallassa, kuin puhtaasti lavasteenakin-- ja se toimii! Tässä esityksessä siis jopa seinillä on korvat, mikä lisää uteliaisuuden tunnetta yleisössäkin ja halua seurata tätä salamyhkäisen tarinan etenemistä. Myös lankkujen kantajat, itse ensemblen jäsenet päätyvät lopulta kauheuksia seuraaviksi tauluiksi ilahduttavalla tavalla, hienoissa peruukeissaan! Tiina Jokelainen on toteuttanut kampaukset ja maskeerauksen.

Mikko Södergård päättää ryhtyä mukaan toimittamaan Ahlqvistin ideaa ja lavalle tuodaan Rosvo-ensemble. Tulee sarja minikohtauksia, joiden aikana ympäri takalavaa kulkevat eri-ikäiset, tulevat Rosvot, jotka ripotellen liittyvät keskinäyttämön joukkioon mukaan. Muutoin he pysähtyvät liikkeissään taustalla antaen tilaa keskinäyttämön kohtauksille. Hienolta näyttää! Juoni kulkee tässäosin tiiviisti, joten keskittyä kannattaa. Muutenkin, mitä enemmän tuntee aikaa ja tapoja 1800-luvun alulta, sitä enemmän tästä esityksestä varmasti saa irti. Ei niin, etteikö tätä voisi tulla ilmankin katsomaan, päinvastoin.

Yhteyden ylläpito rakkaaseen välimatkankin päästä, oman moraalin kokeilu selviytymisen nimissä, pahan tielle joutuminen, pojat jotka vannovat rakkautta, mutta löytyvätkin ties kenen kainalosta... Aivan pienellä mausteenvaihdolla Rosvojen tapahtumat voisi siirtää nykyaikaan, mutta se viehättääkin enemmän vanhassa ajassa, kesäteatterin hengessä, Taaborin upeissa metsämaisemissa, lähes oikeilla tapahtumapaikoilla.

Honkanen kertoi haastattelussa (linkki tässä), että ei pyrkinyt ohjauksellisesti tekemään musikaalia. Ymmärrän hänen valintansa, vaikka nautin kyllä kovasti loppuosiolla siitä, kun erääseen kappaleeseen mentiin poikkeuksellisesti johdatusrepliikillä: "Kuulitko mitä mies sanoi?", mikä on musikaaleille tyypillistä. Joka tapauksessa, monissa kohtaa jäin odottamaan jonkinlaista pientä, kenties yhden soittimen, vaikka basson tai rumpujen, musiikillista tehostetta jännitteen ylläpidoksi ja kohotukseksi. Näitä kohtauksia olivat juuri nämä jännitetäyteiset, muutoin loistavat kohdat, mm.: "meistä voisi olla hyötyä toisillemme" kornetti Lindebaumin (mahtava Seppo Pirskanen) repliikin jälkeiset hetket Mikon kanssa metsässä, ensimmäinen murto, sekä myös, kun oli ensimmäisen kerran puhetta siitä, että kasakat saattaisivat olla matkalla. Ja lopulta kasakathan tulivat, vieläpä erittäin näyttävästi upeine asuineen! En muista milloin olisin viimeksi nähnyt niin pysäyttävää joukkokohtausta.

Puvus siis vain paranee esityksen edetessä: rakastuneilla, Adolfilla (sympaattinen Santeri Kylmäniemi) ja Ulriikalla (virtuoosi Anna-Sofia Luoma) on samanväristä kangasta vaatteissaan, mutta Adolfilla vain liivinsä takaosassa: Adolf ei ole kokonaan Ulriikan, vaan on kahden vaiheilla, jos sitäkään, kuten kaikki pelimiehet. Myös aiemmin nähdyssä Stenvallin (surullinen, mutta suloinen Erkki Herola) virressä niin sanottujen deliriumien asut ovat todella hienot ja Pedon väri punainen pilkistelee uhkeana upeasti tanssivien nuorten päällä. Petri Kauppinen on suunnitellut esityksen tanssiosiot. Itse kohtaus alkaa, kuten painavat mielialat ja - ajatuksetkin; kuin tyhjästä ja ensin kovin vähäisin joukoin. Lavalle näyttävästi hyppäävä Akseli Lehtinen saa yleisön säpsähtämään ja häntä perässä yhtä rohkeasti seuraa Julius Lehtinen. Pojat avaavat kanavat ja kohta lava täyttyy Nurmijärven Tanssiopiston taitavista nuorista naisista, joiden tekemisestä eniten silmiin pistää, läpi esityksen, Essi Haimin keskittynyt ja osuvan surukas olemus. Kohtaus viimeistellään ansiokkaasti niin, että nämä piinaavat ajatukset päätyvät ensiksi hetkeksi lavalta pois, mutta lopulta ilmaantuvat taas ja seuraavat höperön Stenvalliamme jäljessä pois lavalta. Ja taas on lohdullista nähdä omia tunnekokemuksiaan ruumiillistettuna. Kiitos teatterista!

Muista esiintyjistä ja hahmoista erityisesti mieleen jäi karkurikaksikko Heikki Krig (intensiivinen ja uskottava Kalle Annala) ja Fabian "Pastori" Berg (hupaisa, mutta pelottava Tapio Eronen). Annalalla oli erinomainen Rosvo-habitus, läsnäolo sekä keskittyminen ja Erosella mahtava pahis-käkätys ja tasapainottavaa, pehmeämpää tekemistä Annalaan verrattuna. He toimivat loistavasti parina, hahmollisestikin! Yksi hienoimpia hetkiä esityksessä oli, kun Bergin huivi murhan jälkeen muuntui tämän kaulassa papin stolaksi pienen sivelyn korostamana. Anna-Stiina Vackerin (koskettava Viivi Rättyä) hahmo on yksi koskettavimmista; hyvin kirjoitettu, samaistuttava ja kaunis laulu todella ansaitsi väliaplodit.

Vielä nostaisin esiin ensemblen, jonka riemu nousi kattoon Pois kaikki pirun tieltä -laulu ja tanssiosiossa ennen väliaikaa. Arvioidaan vielä kuitenkin sen asettelua tilavassa teatterimiljöössä: ensemble on näyttävä ja esityksen kantava voima ja sen ripottelu ympäri lavan polkuja ja metsää antaa syvää illuusiota siitä, että olemme todella päässeet kurkkaamaan 200-vuotta vanhoihin, lähes oikeisiin tapahtumiin. Sama illuusio tulee, kun muut Rosvot intensiivisesti vartioivat aseiden kanssa Taaboria yleisön reunoilla, loppujoukon suorittaen keskinäyttämöllä rötökset.

Esitys on siis kaikinpuolin erinomaisesti jäsennelty ja monta kertaa unohtaa katsovansa harrastajaryhmän tuotantoa: Kehruuhuoneen naiset ja tytöt -kappale kostuttaa kummasti silmät, kirjekakofonia ja lopun kuiskaus on yksi esityksen parhaista kohdista... Punaiset narut ja koreografia niillä, josta nähtiin jo palanen trailerissa, vakuuttavat. Sama värimaailma toistuu niin deliriumin piina-ajatuksien puvuissa, kuin kuolonkirveissä, millä saadaan näyttävä viilto käteen jos toiseenkin. Hienoja efektejä!

Mielestäni kehruuhuonekoreografian neljännen seinän rikkominen, kun tanssijat nojautuivat todella lähelle yleisöä, tapahtui vähän liian ahdistavassa vaiheessa. Se on toki hyvä efekti, mutta ei vedä puolelleen, vaan työntää pois. Neljäs seinä olisi mielestäni pitänyt rikkoa vähän aiemmin, esimerkiksi Veri Väkevä -laulukohtauksen aikana Maria Mähkä (kikattava Minna Engström) olisi voinut käyttää enemmän lavatilaa ja tulla myös lähelle yleisöä. Näin kehruuhuonekoreografian yleisökontaktiosio ei olisi ollut niin epämiellyttävä.

Rosvot ei rönsyile irrannaisella, vaan pelaa juuri oikealla määrällä kortteja: samalla kaavalla, hieman eri tunnetulokulmin toistuvat kirjeenlukukohtaukset, joita kivelle nouseva Mikko juurruttaa aina vakailla askelillaan, on tyylilajiltaan ihanteellinen, mutta harvinainen keino nykypäivän teatterissa. Tällä tarkoitan, että aika-ajoin melkein samanlaisina toistuvissa kohtauksissa on yksi pysyvä elementti ja yksi hieman vaihteleva, kun tunteet ja tilanteet muuttuvat. Hienoa! Teemoja, kuten rakkaus, epätoivo ja unelmat on juuri sopivasti, että ne kaikki pystyy hahmottamaan tarinan alusta loppuun saakka.

Kaikinpuolin Rosvot on kesän 2019 teatteri- ja musiikkitapaus, täynnä taidokkaita tekijöitä, mikä ehdottomasti kannattaa kokea!

Katso Rosvojen traileri tästä tai artikkelin alta!

Artikkeli: Rosanna Liuski
Kuvat: Marko Nurmi

Rosvot ovat kesätauolla, mutta palaavat Taaborille 14.8.
Lisää infoa ja liput tästä linkistä

To post a comment, you must register and login.