Arvio: Q-teatterin Pulu huoneessa on surkuhupaisa esitys kaksoiskansalaisuudesta

Mari alkaa odottaa lasta ja on innoissaan. Yksiö neljännessä kerroksessa ilman hissiä ei vain taida olla sopiva tila lapselle - toisaalta ei kodittomuuskaan, koska kämppä on lähdössä alta. Hän menee maahanmuuttovirastoon hakemaan todistuksia, kunnes käy ilmi, että EU-kansalaisuus olisi pitänyt hankkia jo 20 vuotta sitten.

Pulu huoneessa -esityksen teemat olivat minulle rankkaa katsottavaa, erityisesti sen alkukohtien byrokratiakauhut. Missä on yhteiskunnan empatia, yhtenäinen vastuunkanto ja apu? Vaikka teemat ovat rankkoja, esitys ei ota itseään liian vakavasti ja huumoriakin on saatu mukaan. Mutta onko se tahatonta? Esityksen loputtua ruotsia puhuvat vanhukset selkäni takaa totesivat, että tämä oli todella hauska esitys. Itse taas koin esityksen surullisena ja joskus toivottomanakin. Kysyin esityksen jälkeen myös näyttelijöiltä, millaisia yleisöjä on matkalle mahtunut. Hekin komppasivat, että yleisöjen reaktiot ovat vaihdelleet hiljaisuudesta nauruun, naurusta itkuun.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Anna Jaanisoo ei pelkää pitkiä, sanattomia kohtauksia, joista itse nautin todella paljon.

Esitystä on vaikea arvioida syvemmältä, koska omaan vain yhden kansallisen identieetin. Pystyn sympatisoimaan Marin matkaa, mutten pääse uppoutumaan hänen kokemukseensa. Opin ja liikutun, mutten saa katharsista. Esitys on kuin dokumentti, jota katsellessa voin todeta, että: “Nonni! Tuollaista! Kauheaa.” Ja sitten jään miettimään, miten voisin itse olla toista kohtaan parempi tulevaisuudessa. Ehkä se on hyvä. Ehkä se riittää, että kun minua tervehditään ja viitotaan takaisin laivaan väliajan jälkeen, voin ajatella, että nyt tiedän missä ollaan, tämä on hauskaa! Esitys ei tarjoa vastauksia, vaan se päästää meidät toisen ihmisen maailmaan. Mari soittelee äidilleen enemmän, kuin minä omalleni.

Olen kovin visuaalinen ihminen, joten minimalististen lavasteiden pohjana toimivat betonihelvettiseinät toivat minulle katsojana painostavan tunnelman ainakin ensimmäiselle puoliajalle. Betoniseinät muuntuvat milloin kouluksi, milloin virastoksi, milloin Marin kodiksi. Kuvaukset Suomesta, niin visuaaliset kuin sanalliset, ovat harmaita ja loskaisia. Mutta synttäreillä kaikilla on kuulemma aina sipsiä, karkkia ja kakkua.

Esityksen äänisuunnittelu on mahtavan kolmiulotteista, erityisesti laivalla. Kuulostaa ristiriitaiselta, mutta äänisuunnittelu oli niin hyvä, ettei sitä aina edes huomannut!

Itselleni esityksen herkullisinta antia oli Olli Riipisen virastovirkailijoiden eri murteet ja intensiiviset tyylit. Anna-Sofia Tuomi johdattaa meitä herkkyydellään läpi esityksen. Eeva Mäkinen ja Kate Lusenberg muuntuvat vaivattomasti moneksi. Jäimme seuralaiseni kanssa miettimään, kuinka eri sävyn esitys olisi saanut, jos Marin mummon roolin olisi näytellyt vain yksi näyttelijä ilman muita rooleja. Loppujenlopuksi mummo on tärkeässä roolissa Marin identiteetin ja esityksen loppuhetkien kannalta. Vaikka Mäkinen hoitaa mummon hienosti, tulee mummoon ehkä tahatonta hupaisuutta, joka ei ehkä palvele esityksen ydinsanomaa: kaipuuta niihin hetkiin, joita ennen kavahti.

Kaiken kaikkiaan Pulu huoneessa on sarja hetkiä ja kokemuksia kaksoisidentiteetistä niin, että siihen joko samaistuu tai siitä oppii dokumentin tavoin. Se myös yllättää eräällä nukketeatterimaisella hetkellään.

Arvio: Rosanna Ilo Liuski

Kuvat: Pate Pesonius