Arvio: Linnapuomin Karkureissa punainen lanka kulkee loppuun saakka, Taaborin Kivi-juhlat

Tuntui hyvältä taas astella Taaborinvuorta ylös kauniina kesäpäivänä. En ikinä välty ajatukselta, että täällä se Kivi on todella itsekin joskus kulkenut. Satu Linnapuomin ohjaama esitys Kiven näytelmästä Karkurit odotti vuoren huipulla katsojiaan.

Ensin halattiin muutamat tutut ja sitten jo kiiruhdettiin katsomoon, Lea Hirvasniemi-Haverisen perinteiseen alkupuheeseen.

Karkurit on Aleksis Kiven vuonna 1865 kirjoittama viisinäytöksinen tragedia - - tragediaa pidettiin sen ilmestymisen aikohin onnistuneenpana, kuin kirjailijan edeltäviä näytelmiä Nummisuutarit ja Kullervo, sanotaan Karkureiden käsiohjelmassa. Kivi on totisesti Shakespearensa lukenut ja riippuen kunkin ajan teatteritrendeistä ja -sivistyksestä, Karkurit-teosta on joko arvostettu tai kritisoitu. Ja tänään se on minunkin tehtäväni. 

Esityksestä täytyy nostaa heti alkuun erityisen onnistunut pukusuunnittelu (Päivi Uusitalo, Kaarina Nousiainen ja Heleena Havulehto) ja musiikkisovitus (Jarmo Romppanen). Hupaisat yksityiskohdat 2010-luvun trendilaseista mielikuvituksekkaisiin fantasia-asuihin kertoo, että puvustajat ovat todella tienneet, mitä tekevät. Mutta kummat lienevät olleen ensin suunnitteilla: 2010-luvun lasit vai saman vuosikymmenen alun viiksi-ilmiö? Tiedä häntä. Mitä tulee musiikkiin, on Taaborin hovisäveltäjä Romppainen loihtinut teokseen miellyttävää kuunneltavaa. Niilon (karismaattinen Carlo Vartiainen) juonittelubiisi tuo lyriikoiden pahaenteisyydestä huolimatta mieleen Ultra Bran. Maunon ja tämän tyttären Elman (väkevä Anna-Sofia Luoma) välinen kappale oli myös onnistunut, niin visuaalisesti kuin musiikillisesti.

Ohjaajana Linnapuomi osaa kuljettaa punaista lankaa läpi esityksen. Linnapuomi hyödyntää psykorealismin keinoja, kun saamme esimerkiksi nähdä Tykon työntävän kiveä symbolina suurista vaikeuksistaan, tai kun fantasiahahmot tulevat eteerisesti panemaan merkille tärkeitä käänteitä ja mystisiä voimia. Linnapuomi hyödyntää myös Antiikin Kreikan kuorotyyliä ensemblessä: näytösten numerot ja alkuparenteesit sanotaan ääneen ja päähenkilöiden ajatuksia (tässä tapauksessa Kiven toistoa) pääsevät suussaan pyörittelemään juuri kuoro, eli ensemble-esiintyjät. Päähenkilöt myös reagoivat näihin sanottuihin ajatuksiin ja toki parenteeseihin. Parenteesit lähinnä merkkaavat sitä, ketkä tulevat näyttämölle tai millaisen miljöön Kivi oli kohtaukseen visualisoinut. Pahvinen "vuori taustalla" olisikin ollut korni veto, mutta sielunsa silmin sen pystyi itse lavalle asettamaan, kun kuoro sen sinne ilmoitti.

Teksti on valitettavaksi Kiveksikin haastavaa -- muttei mahdotonta ja lopulta palkitsevaa! Alussa minulla oli vaikeuksia uppoutua mukaan tarinan kulkuun. Kyselin siis jatkuvasti Kivi-tietäjä-siipaltani, että “kuka, mitä, hä?” Mutta! Kun tarinaan lopulta pääsi jyvälle (olisihan siitä kannattanut ensin vaikka lukea netistä tai käsiohjelmasta, myönnetään), niin toinen puoliaika lunasti odotukset Kivi-juhlista: aina rohkea ja usein jännittävä esitys, joka todella tuo kesän, ainakin tämän finnofiilin sydämeen.

Minähän en ole (vielä) dramaturgi, mutta esitys olisi voinut alkaa Karkureiden astumisesta näyttämölle, kivelle. Siinä käytiin niin halki-poikki-ja-pinoon -tyylillä tapahtumat ja tragediat, että minun ei vaihteeksi tarvinnut kysyä edes vieressä istuvalta siipaltani yhtään mitään. Sen jälkeen olisi voinut tulla mysteerinen käsistäennustus, johon olisi voinut yhdistellä Elman ja Hannan (suloinen Pinja Turunen) juoruja lemmityistään. Ensimmäinen puoliaika oli siis aika haastava monine hahmoineen. Toisella puoliajalla hahmo- ja tapahtumapänttäys kuitenkin palkitaan, siitä lisää pohdintaa arvion lopussa.

Taaborin kaunis ja monipuolinen metsänäyttämö on niin rikas, että Linnapuomi olisi voinut käyttää eri paikkoja sekä korkeus- ja kaukoeroja vieläkin mielikuvituksekkaammin ja tarkemmin. Esimerkiksi saimme kaksi paria henkilöhahmoja (Tykon ja Paulin, miellyttävät keskinäiskemiat omaavat Oskari Vuorinen ja Mikko Nurmi, sekä Elman ja Hannan) ensimmäisen kerran sisään näyttämölle kiven päältä. Toki he liittyivät toisiinsa, mutta molempien tuleminen ylhäältä, paraatipaikalta vei hiilloksia toiselta. Sama kävi, kun niin sanotut kohtalon hahmot olivat olleet jo alusta alkaen ihmisten keskuudessa. Mitä, jos he olisivat ensin olleet pahaenteisesti reunoissa tai kulisseissa, matkien ennustajan (muuntautuva Tiina Alapaattikoski) eleitä siellä ja vasta tärkeillä hetkillä tullen muiden tykö.

Muutamia teknisiä harmeja esityksessä oli: ensemblen tarinaa karkureista esityksen loppupuolella ei kuulunut, kun rumpu pärisi päälle. Toinen harmi oli se, että keskiriville Niilon (todennäköisesti) vakuuttavaa kuolemaa ei näkynyt. Ainoa, mitä näkyi, oli käsi, joka sojotti ojossa ja jäi melkein muun yleisön niskahartiaseutujen taakse. Esityksen jälkeen minulle kerrottiin, että oli tehty lavastuksellinen valinta saada keskelle tilaa suuren joukkotanssin vuoksi, joka olikin näyttävä juttu ennen väliaikaa, muttei mielestäni riittävän hieno ollakseen tärkein motiivi tähän lavastusratkaisuun. Etunäyttämöä ei siis juuri muuten hyödynnetty, kuin muutamissa isoissa kohtauksissa. Se jäi kovin autioksi.

Katsojana koin, että esimerkiksi Markuksen luona (monitunneskaalainen Jani Vesanen) käyty utelukeskustelu suurine peitetarinajännitteineen ja ranska-aksenttihifistelyineen olisi ansainnut paikan etunäyttämöltä. Siinä oli hyvää rytmiä ja näyttelijät kuuntelivat toisiaan ja uskalsivat hassutella. Toisaalta, olisiko nuorten välinen taistelu heidän omalla koreografialla onnistunut noinkin upeasti, jos kohotetut lavat olisivat olleet lähempänä?

Vielä yksi erityismaininta ja pieni tunnepohjainen kokemus katsomosta: esitys alkoi hieman aralla kuorolaululla ja hahmoja ja tapahtumia pedattiin. Tuli biisi, ehkä toinenkin ja aloin olla kärryillä, että jotain suhdedraamaa ilmeisesti olisi käsillä. Kohtaus vaihtuu ja lavalle astelee yht’äkkiä äänekäs ja fyysinen hahmo, karjaisten repliikkejään. Se oli Pehtoori Kuusela Marko Löllön esittämänä. Siitä se sitten vihdoin jysähti: Jes! Mä oon Taaborilla taas! 

Eli loppu hyvin kaikki hyvin - ainakin sen suhteen, että esityksen loputtua kuiskaan Kivi-siipalleni jösses samalla, kun vielä tunnustelen liikutuksenkyynelteni kulkua poskilla. Viimeisiin hetkiin oli selkeästi laitettu panoksia, niin Kivi kuin työryhmäkin, ja paljastukset olivat jännittäviä. Kaikki keskittyivät ja uskoivat kuviteltuun! Viimeinen hatunnosto Maunon (etevä Osmo Rahikainen) loppumonologille. Siinä oli juuri sitä Taaborin kotoisaa, vankkaa henkeä.

Arvio: Rosanna Ilo Liuski
Kuvat: Kivi-juhlat

To post a comment, you must register and login.