Arvio ja haastettelu: window clo­sed. sad, big cri­sis, i want to dance. plea­se let me in

Työryhmä
Ohjaus ja koreografia: Jenni Nikolajeff ja Elina Kivioja
Musiikin ohjaus: Markku Luuppala
Äänisuunnittelu: Oscar Fagerudd (vierailija)
Valosuunnittelu: Jyri Suominen (vierailija)
Pukusuunnittelu: Nina Paakkunainen & työryhmä
Maskeeraussuunnittelu: Johanna Kotro (Stadin Aikuisopisto)

Lavalla: Veera Anttila, Ville Hilska, Juhana Hurme, Milla Kaitalahti, Akseli Lehtinen, Kate Lusenberg, Heikki Nousiainen, Alexandra Oupornikova, Nana Saijets, Julius Susimäki, Mauno Terävä, Juuso Timonen (näyttelijäntaiteen 3. vuosikurssi) ja Milla Kuikka (näyttelijäntaiteen maisteriopiskelija)

Näyttelijäntaiteen kolmannen vuosikurssin opiskelijat ovat työstäneet pitkään tanssiteatteriproduktiotaan window clo­sed. sad, big cri­sis, i want to dance. plea­se let me in. T-NB10304, Tanssiteatteriteos on osa näytteljäntaiteen koulutusohjelmaa. Sain kunnian arvioida tämän ryhmän teoksen ja myös pikaisesti haastatella opettajia, joilla oli teoksesta ja sen kautta oppimisesta myös pedagoginen sekä ohjauksellinen vastuu.

"Esitys ammennettiin mysteeritanssikurssista, jonka vedimme viimekeväänä. Se perustui kolmen tunnin kestoiseen harjoitteeseen, jossa tuotettiin ilman pysäytyksiä tanssia, liikettä ja tilanteita", Jenni Nikolajeff ja Elina Kivioja muistelevat.

Kuinka paljon olette ohjanneet teokseen yksityiskohtia?

"Siinä vaiheessa, kun asiat alkoivat löytää kokonaisuuttaan mietimme, mitkä asiat keskustelevat keskenään? Minkä olisi hyvä pulpahtaa uudelleen? Sitä kautta ohjasimme joitain elementtejä teokseen, jotka toistuvat", Jenni selittää mietteliäästi.

Esitys on ollut siis hyvin prosessilähtöinen?

"Kyllä, esiintyjillä on ollut läsnä todella vahva maailma, joka lähtee elämään kuin itsestään näin hyvän ryhmän myötä. Tämä lähti ehdottomasti heistä ja kokonaisuus on rakentunut opiskelijoiden unelmien ja pelkojen tutkimisen myötä. Heillä on ilmiömäinen tapa olla ensemble ja suunnaton luotto ja tuki toisiinsa", Elina nyökkää vilpittömänä.

Esitystila on suuri, miten se vaikuttaa esiintymiseen tai näyttelijäopiskelijoiden oppimistavoitteisiin?

"Tila on oma maailmansa. Se on musta, mutta voiko siinä olla värejä? Se on kahdessa tasossa, mutta voisiko niiden välillä ehkä mennä hissi, voiko sellaisen luoda? Me pelaamme paljon vaatteilla, kuvataiteella ja musiikilla, erillaisilla elementeillä: "jos vaate on tiukka, miten se vaikuttaa liikkeeseen"? Pedagogisesti koen, että opiskelijat ovat astuneet henkilökohtaisesti tuntemattomalle maaperälle. He ovat lähteneet tutkimaan, keitä he ovat, mitkä ovat heidän tarpeensa esiintyjinä ja ihmisinä. Tietynlaiset haaveet ja unelmat on toteutettu tässä teoksessa", Jenni vakuutteli.

Eikä hän ollut väärässä.

Aika. Nuoruus.

Kello tikittää ja esiintyjät seisovat lavalla harmoniassa, vielä silmät suljettuina. Nuoruuden verta on korostettu sirolla meikillä. Valot ovat hennon kontrastiset, vaaleanpunaiset ja -siniset. Harmonia alkaa vähitellen haljeta ja jokainen löytää oman tiensä joko soolona, duetossa tai ryhmänä.

Oli kiinnostavaa katsella, miten impulssit vaikuttivat toisiinsa ja miten tilanne todellakin eli. Esiintyjät luovat meille mielettömiä, spontaaneja tarinoita ja kuvia. Heistä välittyy kaksi tärkeää elementtiä: uskominen ja antautunut, keskittynyt tekeminen havainnoinnin kautta. Musiikki taustalla oli ehdottomasti iso osa tätä tanssiteatteriesitystä, siitä jo heti iso kiitos lahjakkaalle Markku Luuppalalle.

Tekeminen kuuluu läpi esityksen myös hengityksessä, joka luo väistämättä tekemiseen varmuutta ja uskallusta olla ja kuulua. Paikoitellen desibelit yltyvät julkisen tilan rajoja kokeilevien teinien tasolle, jotka voivat vaikka nauraa puhelimeen täysillä. Mä saan olla, mä saan kuulua!

Esitys on joka kerralla ajankohtainen siinä mielessä, että jo aika alussa luetaan päivän lehteä ääneen yläparvelta. Esityskerralleni sattui juuri sopivasti luettavaksi 18 miljoonan kulttuurileikkaukset ja nämä leikkaukset lipuivatkin läpi lavan mustana, kuolemaa symboloivana hahmona. Sama kuolema saa myöhemmin sätkyjä, kun tekstistä päätellen nekrofiili, kuolleisiin sekaantuja puhuu hämärällä lavalla karismaattisesti mikkiin fantasioistaan. Teksti on mainio ja hämärä lava pakottaa keskittymään siihen samalla, kun mustakaapuinen kuolema on selkeästi nekrofiilin alakynnessä, tämän haavemaailmaa kauhistellen. Tähänkin kohtaan oli tuotu kellon tikitystä, joka muistuttaa meitä elämän rajallisuudesta ja kuolemasta.

Runsaat, erilliset lavakuvat voivat olla joillekin liiaksi, vaikka niitä on tasapainotettu kahden tai kolmen esiintyjän synkassa olevalla liikkeellä. Katsojalla on oma vastuu siitä, että uskaltaa tehdä valinnan, mihin lavakuvaan ja tarinaan keskittyy. Parhaimmillaan ne ovat nimittäin seesteisiä, upottavia ja peilaavia.

Tunteet voivat tulla esiin myös abstraktisti pseudo- tai ulkomaankielellä, mutta esiintyjien kontakti ja reaktiot kantavat ja luovat tarinoita juuri fyysisyyden kautta.

Luotto toiseen ja yhteiseen rytmiin nousee useissa kohdissa pinnalle. Tällaisesta mieleen jäi kesärannan juontajahahmot, jotka odottivat oikeaa hetkeä toisiaan tiiviisti katsoen juuri ennen isoa naururypästä. Muutkin hetket, pienetkin, jotka tehtiin esimerkiksi taustamusiikin rytmiin toivat esitykseen selkärankaa.

Jostain päädytään aina johonkin, se on tämän esityksen rikkaus.

Ai-ai aikuinen, mustan harson läpi näät mun todellisuuden.

Statuksia oli selkeästi myös treenattu. Pitkä pöllöhahmo voitaisiin nähdä myös positiivisessa valossa, mutta se osoittautuukin uhkaavaksi, koska siihen reagoidaan välttelevästi tai peläten. Tottakai myös raskas askellus ja staattinen ambienssi taustalla edistää sitä, että tätä pöllöä tulee pelätä. Lavalle ilmestyy myös hahmo leijonanaamari päässään, joka on selkeästi pöllölle alainen. Leijonanaamarin silmänreijät itsessään korostavat silmiä, joka tekee pälyilystä yhä tehokkaampaa. Pöllön ja leijonan duetto oli lempikohtauksiani sen yksinkertaisuuden, monitulkintaisuuden ja huikean, tarkan rytmin ja äänimaailman takia.

Suurin osa esiintyjistä myös soittaa tai laulaa omia tekstejään, mikä toi teoksen entistä henkilökohtaisemmaksi lahjaksi meille. Siitä kumpusi myös ryhmätekemisen- ja hengen tärkeys, sillä tällaista kokonaisuutta ei voisi tuottaa yksin tai edes kolmin.

Isona elementtinä esityksessä oli selkeästi myös itsensä yllättäminen ja se, että tietää, mitä tekee; mitä tarinaa on luomassa. Muotishown juontaja jaksoi huutolaulaa ja reagoida esiintyjiin luovasti usean minuutin ajan, kun esiintyjät taas toivat milloin kollektiivisia (Aatami ja Eeva) milloin yksityisiä (nahkafantasiat) kuvia ihmisyydestä ja itsestään. Kehot olivat elementtejä ja raameja, eivät objekteja.

Valokontrastien lisäksi - jotka alun hennoista sävyistä syventyvät loppua kohden täyssinisiksi ja -punaisiksi, niin vaatteiden ja meikkien yksityiskohdissa, kuin valaistuksessa - kontrastia on tuotu myös kohtauskuljetuksiin. Räävistä revittelystä muotishowssa siirrytään kauniiseen, rauhalliseen laulukappaleeseen yläparvelle. Yleisölle annetaan hetki hengittää, olla tarkkailematta.

Hahmot, tarinat ja myös jotkut propsit kulkeutuvat läpi esityksen. Työremontti Maliselle oli suosikkini, kun se nimenomaisesti vain pulpsahti jostain kohtaa aina vain uudelleen esiin. Myös kukkakimppu muotishowsta oli tuotu kumarrusten jälkeiseen epilogiin, joka näin linkitti epilogia vahvasti itse esitykseen, niinkuin myös parvella oleilu kolmen ryhmässä, joka oli tuttu kuva heti alusta.

Miksi olla surullinen, kun voi antaa jazzkäsien viedä?

Jo mainitsemani Markku Luuppalakaan ei jätetä irralliseksi osaksi, vaan hänet liitetään elävään lavaan ja esitykseen hyvällä motiivilla. Markusta tulee hetkeksi käärmeenlumoaja soittimensa avulla tanssijalle. Esityksen otsikkoa saamme kuulla laulun muodossa, kuin myös nähdä miten ovenmuotoinen valo osuu tanssijaan esityksen loppupuolella ja hän pääsee ulos.

Lava elää ja hengittää myös siinäkin mielessä, että kun esiintyjä syöksyy ja romahtaa lattialle, lavalle jätetty herätyskello pirahtaa kehon voimasta.

Vaikka kulttuuri heitetään lehdestä pois ikään kuin leikkausten myötä, kuolema - tai vähintään sen pelko - niitataan lopussa kuoliaaksi. Vaikka se sieltä nouseekin, elämä jatkuu ja on täynnä elementtejä, ääniä ja tekemistä ja lopussa tulee pimeys ja hiljaisuus, kuten joskus tulee meille jokaiselle.

Nautin. Mutta mitä sanoivat muut illan katsojat?

"Tällä kertaa energia säilyi loppuun asti, mikä oli mahtavaa", kertoo Nikita iloinen virne naamalla, "Olin katsomassa ensi-illassa ja loppu jotenkin lässähti aploodien jälkeen encoreissa (epilogissa), mutta tällä kertaa se pysyi. Tuntui kanssa, että yleisö reagoi hyvin."

"Oli tosi yllättävä ja vapauttava kokemus", Kristina kertoo tyytyväisenä, "Ei ollut estoja ja esitys oli itsevarmuudella tehty. Näyttelijät seiso sen takana. Puvustus oli kans loistava. Tämä oli jotain niin arjestani poikkeavaa ja pidin siitä."

Esitys on aina prosessi ja monet palaset vaikuttavat toisiinsa. Päälimmäiseksi hymyn aiheeksi jäi totta tosiaan esiintyjien lahjakkuus ryhmänä, mutta myös sen sisällä olevien yksilöiden suuri herkkyys.

Teksti: Rosanna Liuski
Kuvat: Milja Laakso

To post a comment, you must register and login.