Arvio: Ikarossuunnitelma on esitys, joka ei pyytele anteeksi, Teatteri QuoVadis

"Ikarossuunnitelman lähtökohta oli pyhyyden kaipuu. Väitän, että merkittävä osa ihmisen kärsimyksestä johtuu siitä, ettei meillä ole kosketusta pyhään. “Pyhän” jokainen määritelköön itse, mutta siihen liittyy kokemus yhteydestä johonkin meitä suurempaan, selittämättömään, elämykselliseen, silti tunnistettavaan.” - Marko Järvikallas, ohjaaja/käsikirjoittaja, kertoo käsiohjelmassa.

Kävin 12.9. katsomassa Ikarossuunnitelman Kansallisteatterin Omapohjassa. Esitys on rakentunut työryhmästä käsin tutkimuksen, improvisaation ja kirjallisen työskentelyn kautta. Käsiohjelma avasi valtavasti esityksen taustoista ja syvästi hengellisenä ihmisenä olin todella vaikuttunut siitä uskalluksesta, jonka työryhmä on antanut tälle taiteelle.

Vaikuttavuus ei jäänyt pelkkään käsiohjelmaan. Esitys alkaa rujosti: ollaan kaatopaikalla. Tätimäiseen, värittömään asuun sonnustautunut nainen (vahva Maija Rissanen) raahautuu näyttämön poikki parkuen, ristikoru kaulassaan. "Ei pysty - jaksaa jaksaa - ääääÄÄÄ!" Ilmaisu on anteeksipyytelemätöntä ja rohkeaa. Avaan omat tunnekanavani ja huomaan liikuttuvani. Ihana nähdä kärsimystä, sitä meillä jokaisella on. Kokemus on siis jo alkuun puhdistavaa, jopa kutsuvaa.
Nainen, joka myöhemmin paljastuu entiseksi Kelan johtoportaan Arjaksi, lopettaa vihdoin ryömimisensä. Maan alta kaivautuu kolme duunaria, Harri (vahvasti läsnäoleva Mika Piispa), harjoittelija Simo, joskus Sarasvuonkin sävyjä saava DJ-Boba (sähäkkä Pyry Äikää) sekä seksihullu Tuuli (vilpitön Minerva Kautto) sinisissä haalareissaan, harteillaan valkoista maalia, jotka eittämättä muistuttavat enkelin siipiä.

Heti alkuun tehdään selkeää rajausta. Arja on läpi esityksen eri kastia, kuin haalarijengimme, “eläinperäistäjätettä” ja mm. saa hurjan ripulikohtauksen veden juonnin jälkeen: “Ei se kestä meidän vettä!”

Esityksessä on selkeä juoni, mutta se on ennemmin intuitiivinen ja virtaava kuvaelma, sarja yksinkertaisia tilanteita, kuin selkeä alku-keskikohta-loppupainoitteinen esitys. Asioita vaan tapahtuu ja se on todella virkistävää!

Läpi esityksen työryhmästä huokuu keskinäinen usko ja luotto juttuun. Iso on isoa ja pysähtyneisyys pysähtynyttä. Taustatyö näkyy vahvana läsnäolona, rakkautena ja ihmettelynä.

Itse kasvatetut tomaatit ovat tärkeämmät, kuin marketista ostetut. Itse luotu ja synnytetty esitys on voimakkaampi, kuin näytelmäkirjahyllystä valittu teos.

Olen nähnyt monia esityksiä, mutta tämä oli kyllä yksi sykähdyttävimmistä juuri työryhmän avoimuuden takia; käsiohjelmassa sanottiin, että työryhmä oli esimerkiksi käynyt enkelihoidoissa yksin ja ryhmässä. Epäilyksistään huolimatta he olivat saaneetkin koetuksi jotain merkityksellistä ja ihmetelleet sitä avoimesti itsekin.
He eivät ole kertomassa meille mikä on Pyhää. He ovat jakamassa kokemusta ja henkeä, jota ovat itse kokeneet. Itsekin kentälle tähtäävänä sain paljon toivoa sen suhteen, että huh, näinkin esityksiä voi todella tehdä.

Esitys tarjoaa siis konkreettisessa viitekehyksessä, joka painottuu työyhteisön hyvinvointiin ja johtamiseen, erikoisia, absurdeja ja perverssejä metatasoja, joita on vaikea pukea sanoiksi. Paljon koetaan häpeää, vihaa, pelkoa ja surua: “Mikään ei haise yhtä pahalta, ku muiden hylkäämä ja käyttämä”, “(En pysty rukoilemaan), ei ees käsiä pysty laittaa yhtee ku hävettää niin paljon”.

Kaikki ei ole loogista, mutta samalla on. Minun piti kuulla ja nähdä juuri tuo kaikki, koska minä olen tuo kaikki. Siltä se tuntui. Jaettu kaipaus ja purkaus.

Ainoa tekninen kritiikkini esitykselle on tämä: “Punaisten pilvien” tulon ja piiloutumisen jälkeen olisin halunnut kuulla muutaman hetken pidempään esiintyjien hengitystä, taukoa, tunnustelua siitä, onko se mennyt ohi. Myös punaisen langan antamisessa Harri katsoi ensin Arjaa merkittävästi silmiin ja sitten tarjosi langan. Odotin, että Arja katsoisi näin myös vieressään olevaa Tuulia antaessaan langan ja lopulta Tuuli Simoa, mutta syvä katse jäi vain Harrin ja Arjan väliseksi.

Menkää ihmeessä siis kokemaan tämä, jos haluatte jotain Pyhää. Käsiohjelmassa myös sanottiin, että työryhmäläiset meditoivat ennen harjoituksia. Esityksen jälkeen lähestyn Rissasta ja kysyn, meditoivatko he myös ennen esityksiä. Vastaus on kyllä. Sain myös myönnytyksen kirjoittaa esiintyjien auroista, jotka näin erityisesti valkoista taustaa vasten. Tässä siis esiintyjien aurat ja omat tulkinnat niistä - ja vain aurojen värien perusteella, koska en tunne esiintyjiä ollenkaan:

Rissanen: Violetti. Olet todennäköisesti pienestä asti aistinut syvemmän, kuin näkyvän maailman läsnäolon. Luota aina itseesi äläkä anna yliajattelun, pelkojen tai häpeän hämärtää niitä. Ole ylpeä polustasi ja voimastasi! Pysy omana, autenttisena itsenäsi.

Piispa: Sininen. Nomen est omen: vahvaa, äänellistä ja olemuksellista ilmaisua. Et pelkää sanoa, mitä ajattelet. Huolehdit muista ja koet vahvaa empatiaa. Muista säästää empatiaa myös itseäsi kohtaan. Muista, että vaikka selittäisit asian kristallin kirkkaasti, on aina kuulijan vastuu ottaa vastaan. Kaikki eivät halua ottaa vastaan, eikä se ole sinun vastuusi.

Kautto: Vihreä. Sinulla on rakkautta, herkkyyttä ja kenties syvä yhteys luontoon. Pidä näistä ominaisuuksita kiinni! Hylätyksitulemisen pelko voi olla suuri, mutta kaikkia ei pidäkkään miellyttää. Rakkaus on kaiken perusta ja sinulla on se, vaali sitä.

Äikää: Keltainen. Olet energinen ja voimakas. Uskallat näkyä. Löydä kuitenkin voima itsestäsi ja luota aina omaan intuitioosi, erityisesti jos se tuntuu vatsassa (gut-feeling). Sisäinen kriitikko voi olla vahva, mutta sitäkin vahvemmat ovat ne teot, jotka teet kriitikosta huolimatta. Saat olla ylpeä tästä valostasi.

Jälkikäteen oli hauskaa huomata, että Kauton hahmolla oli vihreät sormukset ja Äikäällä keltaiset sandaalit. Esiintyjien aurojen värit myös sulautuivat usein keskenään.

Arvio ja auratulkinnat: Rosanna Ilo Liuski

To post a comment, you must register and login.