ARVIO: Marian tunnustus pohtii ja opettaa pyhästä, rakkaudesta ja anteeksiannosta, teatteri Avoimet Ovet

Käsikirjoitus ja ohjaus Hanna Kirjavainen
Rooleissa Ella Pyhältö, Outi Pulkkinen
Äänirooleissa Taisto Reimaluoto, Juha Pulli, Eija Varima, Hilja Kinnunen
Skenografia Ia Ensterä
Videosuunnittelu ja toteutus Ia Ensterä, Jere Kolehmainen
Valosuunnittelu Jere Kolehmainen
Äänisuunnittelu Juuso Voltti, Outi Pulkkinen
Pukujen ja rekvisiitan toteutus Anne Svensk
Kuvat Mitro Härkönen
Graafinen suunnittelu Susanna Zographos / Z-factory
Videokuvaus ja tiiseri Mikki Rousi

Marian tunnustus - muistokirjoitus hevoselle on vakuuttava kotimainen uutuusteos. Sen yksi inspiraation lähteistä on Eeva Mesiäisen elämäkerta Maria Kajavan pitkä taival, joka kertoo inkerinsuomalaisesta Mariasta. Hänellä oli poikkeuksellinen palo luterilaisen seurakunnan perustamiseen aikana, jolloin uskonto oli kokonaan kielletty ja rikollista. Esitykseen ohjaaja-käsikirjoittaja Hanna Kirjavainen on myös tuonut omaa pohdintaa pyhästä, ihmisen suhteesta luontoon ja eläimiin oman hevosensa Pojun menettämisensä kautta: "-- olin pitkään kokenut hevosen läsnäolossa jotain sakraalia, mystistä ja perustavanlaatuista olemassaoloa -- Tunsin vahvasti, että se taluttaa minua kielen tuolle puolen, vaikenemisen ja "sellaisenaan toteutumisen" ulottuvuuteen, jonne ihmismieli ei yllä." Näin syntyi fiktiivinen teos Mariasta, joka todella pohtii niin teologisia, kielellisiä (tarkemmin metalingvistisiä), kuin ikiaikaisia rakkauden ja anteeksiannon kysymyksiä.

Kaikki alkaa projisoidulla videolla vankilaseinää vasten. Maria on kuulustelussa. Huojuva kattolamppu tuo hyvää eloa videoon. Nyt turhan tarkkana sanoisin, että videolle tallentunut teatterinäytteleminen hieman häiritsi ja pienieleisempi tekeminen olisi ollut ehkä tehokkaampaa, kun kyse oli kuitenkin videoformaatista. Mutta tämä on makuasia ja toteankin näin alkuun, että nautin todella Ella Pyhältön tekniikasta erityisesti, kun hän noin ensimmäisen vartin jälkeen pääsi kunnolla juurtumaan: "Miksei nykyään saa puhua Jumalasta?" Hän todella hetken mietti, mitä sanoi ja pääsi sisälle rooliinsa. Ella Pyhältöllä on loistava diktio ja hyvä murretyöstö, joka saa meidät todella uppoamaan tarinaan, jossa tämä teksti on keskiössä. Pientä alkujännitystä ja kiihdyttelyä siis näkyi, mutta myös yleisö alkoi lämmetä vasta siinä kohdin ja elää esityksen mukana.

Koska tämä oli ensikertani Avoimet Ovet -teatterissa niin huomasin, että teatterin kävijät muodostivat yleisön, joka oli poikkeuksellisen intiimi ja avopuheinen. Esimerkiksi väliajalta saavuttaessa monet keskustelivat esityksestä ja kokemuksistaan viime hetkille, eli yleisövalojen sammumiselle asti.

Teos on todella omanlaisensa, mistä nautin, sillä se on selkeästi rakennettu. Sellistä päästään lapsuuden muistoihin hyppäämällä valon rajaaman seinän läpi kuihtuneiden lehtien luo. Monta muutakin teatterillista kikkaa käytetään ja toteutetaan toimivasti.

Toinen esiintyjä ja loistava muusikko Outi Pulkkinen tuo monen hahmon kehon näyttämölle, vaikka ääni kuuluisi kaiuttimista. Monen kohtauksen elävöittämisestä voimme kiittää ääninäyttelijöiden Taisto Reimaluodon, Eija Variman, Juha Puollin tai Hilja Kinnusen työskentelystä. Ylipäätään äänisuunnittelu oli erittäin huippulaatuista, kiitos siitä niin jo mainitulle Pulkkiselle kuin Juuso Volttille. Äänisuunnittelun rinnalla kiivaassa synkroniassa kulki vähintään yhtä hieno valosuunnittelu, kiitos siis Jere Kolehmaiselle. Ei voi jättää mainitsematta myöskään Ia Ensterän maagista skenografiaa ja videosuunnittelua, jossa myös Jere Kolehmainen on ollut mukana: kun Outi Pulkkinen soittaa aikaistaan musiikkia, näämme absurdeja, mutta silti kovin tuttuja, mystisiä projisointeja, kuin pyhä olisi läsnä. Tämän henkistä teoksen alkuperäismaailmasta kumpuavaa musiikkia ja intiimejä pätkiä todistin viimeksi Baranin Hitler ja Blondi -teoksessa.

Esitys on mielestäni raaempi, kuin mitä sen sivuilla julkaistu kuvaus antaa ymmärtää ja vaikkei niin sanotusti veri roisku näyttämöllä, niin se roiskuu sitä isommin tekstissä ja kerrotuissa kohtaloissa. Työryhmä ei ole ohittanut myöskään nykyhetken julmuuksia, sillä ennen väliajalle siirtymistä saamme projisoinnin Ukrainan keltaista ja sinistä, jotka nousevat esitysten teemavärien punaisen, oranssin ja sinisen rinnalle surullisen mutkattomasti.

Ella Pyhältö taipuu moneksi ja kulttikomitean kuulustelu tuolilla oli yksi suosikkikohtauksistani. Siirtyminen tuolilta aina sen vasemmalle puolelle kuulustelijanhahmoon antoi kuitenkin mielikuvan, että kuulustelija olisi kiertänyt Mariaa. Jos tuolilta olisi noustu aina sille kohdalle, johon kuulustelija oli jäänyt, olisi vaikutelma ollut selkeämpi, että kuulustelija kulkee koko ajan tuolin takana. Vaikka tuolinkiertämis-
kuvitelmaan ehkä pyrittiinkin, niin lavakuvallisesti tuolin takana kuljeskelu olisi ehkä ollut toimivampi ja katsojaystävällisempi. Myös kohtaus karhun kanssa (asusta hatunnosto Anne Svenskille) oli todella hieno ja dynaaminen, mutta siirtymä sellin tuolille oli kohtauksen intensiteetin tuhlausta. Entä jos Maria olisi kontannut tuolille todeten, että Sinulle minä kumarran ja näin pitkittänyt muutamalla hengenvedolla muiston ja nykyhetken fantasian rajaa?

Lopussa toivoa korostavat vihreät, elävät tammenlehdet ja antavat kontrastia lavalla lojuvien jo ruskeiden, eri ihmisten kohtaloiden poljennassa kärsineiden lehtien rinnalle.

Suosittelen esitystä kelle hyvänsä, joka haluaa kokea aistirikasta teatteria, joka upottaa meidät historiallisiin tapahtumiin, mutta myös teologisiin pohdintoihin. Itse herkkänä ja hengellisenä ihmisenä nautin niin lavalla soitetusta musiikista, soljuvista projisoinneista kuin anteeksiannon ja luonnon pyhyyden kysymyksistä ja tulkinnoista. Sekä Kristuksen kärsimyksistä ja siinä piilevästä toivosta, jolla ihminen jaksaa.

Kiitos kutsusta, tulen ehdottomasti myös uudelleen!

Teksi: Rosanna Ilo Liuski
Esityskuvat: Mitro Härkönen

To post a comment, you must register and login.