Arvio: KaniJaniKani hyppäyttää meidät suorituskulttuurin kauhuihin maagisen realismin keinoin

Janilla (herkkä Heikki Nousiainen) on toimistohommissaan pieni haaveilutauko, kun yleisö lipuu sisään. Valot sammuvat ja esitys alkaa; suuri kani hyppii Janin ohi näyttämöllä. Janin ihmettelyn keskeyttää kiireinen kollega ja työelämäsirkus alkaa.

Jos esityksen kuvausta ei olisi lukenut ja näin pystynyt ennakoimaan tulevia tapahtumia ja lupauksia, olisi esitykseen ollut vaikeampi uppoutua. Ensimmäinen näytös on rytmiltään rauhallinen ja katsoja etsii kysyen esityksen fokusta ja tarinan ydintä. Kuitenkin toisella puoliajalla ja vähintään lopussa monet, rauhalliseti istutetut taimet kehittyvät ja saavuttavat täyden mittansa. Odotus palkitaan. Myös siirtyminen väliajalle on nokkela ja luo suuren jännitteen ja uteliaisuuden tulevaan. Suhde yleisöön on suora ja kokemus immersiivinen. 

Parhaimmillaan – – valo- ja äänitehosteet todella harrastavat seksiä keskenään

Heti alkujaan hissikohtauksessa kiinnitin huomiota onnistuneeseen valo- ja äänitehosteiden synkroniaan. Parhaimmillaan, kun esityksen maaginen tunnelma etenee, valo- ja äänitehosteet todella harrastavat seksiä keskenään: toinen täydentää toista, rytmi etenee ja joskus sykähdetään yhdessä. Valoista vastaa Katinka Ebbe ja äänistä Pauli Kotilainen. Kotilainen kertoi, että vähän turhan kovalla oleva taustaäänimaailma oli tyylivalinta. Näyttelijöiden puhe kuului aina, mutta joka-sanasta ei saanut selvää — eikä ilmeisesti tarvinnutkaan. Se syventää esityksen realismia ja ensimmäisen puoliajan kaaosta, tuoden kontrastia toisen puoliajan mökin hiljaisuuteen. Itsellä kesti hetki tottua tähän, koska tapani tosielämässäkin on kuunnella joka sanaa ja niiden painoa, jotta pystyn tulkitsemaan ne kokonaisuudeksi. (aka. bottom-up thinking)

Alun hissikohtauksessa kävi ilmi myös näyttelemisen hienot, tekniset erot. Nousiainen näyttelee läpi esityksen Janin roolinsa hyvinkin neutraalisti, kun taas Katriina Lilienkampf vääntelee kasvojaan burnoutin partaalla olevana toimistokyylä Ritvana. Myös muut hahmot ovat hyvin fyysisiä ja karaktäärisiä. Erityismaininta kuitenkin Lilienkampfille, jonka tekninen muuntautumiskyky hahmosta toiseen osoittaa näyttelijän kineettistä älyä, sekä Miika Suonperälle virtuoosimaisen rempseästä, höpsöstä mökkinaapurista, jolla kinestinen tekniikka myöskin loistaa. Henkilökohtaisesti pidin kohtausten realistisesta temmosta, erityisesti, kun Ritva irvistellen keskeyttää Reinon (pulppuileva Juhana Hurme) tupakkatauon, yrittäen sekoittaa tämän mukaan Janin mustamaalaamissoppaan. Juuri toimistodraamaa on kutkuttavaa seurata ja hahmot ja tilanteet ovat tunnistettavia ja hyvin kirjoitettuja (prosessissa luotu näytelmäteksti Mikael Karkkonen): yksi pyydetään lounaalle, jotta toinen jää yksin. Lepytellään kierroksilla käyvää kolleegaa flegmaattisesti ja puollustetaan toista pahalta. Yritetään auttaa omien voimienkin kustannuksella. Ja lopulta lähdetään omaan rauhaan, mökille.

  Ovifarssin elementtejä oli haettu

Ohjaaja Otto Nyberg kertoi, että ovifarssin elementtejä oli haettu. Itselleni liukuovien käyttö lisäsi ensimmäisen näytöksen piinaavaa tunnelmaa, jossa kiireiset hahmot joutuvat hetkeksi aina pysähtymään liukuovien äärelle. Liukuovi on temmoltaan hitaampi, kuin tavallinen ovi, sillä sitä ei voi räväyttää dramaattisesti auki tai kiinni vaan siihen tarvitaan kärsivällisyyttä. “Sisään PAM ovi PAM” -ovifarssirytmi ei siis täyttynyt, vaan rytmi oli enemmän “sisään LAAH ovi LAAH”. Olisin halunnut, että liukuovet jätettäisiin joskus auki ja rauhaan, jotta kohtauksen visuaalinen virtaus ei olisi häiriintynyt. Ovien läpikuultavuutta kuitenkin hyödynnetään monessa kohtaa nokkelasti, erityisesti toisella puoliskolla.

Magiassa ohjaajana Nyberg onnistuu: näämme liminaalilimbon, jossa Jani näytetään juuri eronneen pariskunnan välikappaleena, missä hän yrittää epätoivoisesti tukea molempia osapuolia. Näyttämö on samaan aikaan sekä viikon päästä koittava illallinen, että minigolf. Ja mökillähän sitä magiaa vasta tapahtuukin, mutta paukut ovat niin herkulliset, etten halua niitä paljastaa. Ne pitää itse kokea! Erityiskiitos tästä Nousiaiselle, joka niin sanotusti uppoutuu taitavasti.

Ella Snellmanin pukusuunnittelu on tarkka: oravanpyörässä olevat toimistoihmiset ovat pukeutuneet valkoisiin, kuin kanit. Mutta kanipa kuuluu luontoon ja kaikista vähiten oravanpyörään tai toimistohäkkiin. Ritvan asun välimuoto valkoisesta mustaksi ennen väliaikaa kertoo niin mielen pimenemisestä kuin hahmon jyrkästä, mustavalkoisesta ajattelusta, joka on saanut hänet suureen pinteeseen. Miina Kujalan lavastustaituruus loistaa erityisesti harmonisella mökillä.

Minulle KaniJaniKani kertoi omien rajojen hahmottamisesta, omien ongelmien projisoinnista ja lopulta rakkaudesta. Toimistolla Ritva projisoi omia haavojaan muihin, eikä kuuntele toisten tai itsensä jaksamista. Jani taas kuuntelee toisten jaksamista liikaakin, kadottaen näin vähän itseään. Lopulta, kun valitaan rakkaus itseään kohtaan, myös lähimpien ihmisten solmut alkavat aueta. Jokainen joutuu enemmin tai myöhemmin kohtaamaan itsensä ja omat arvonsa ja kiitollisuuden aiheensa: “Sä saat rahaa siitä, että teet (palkallisella lomalla) mitä rakastat!” - "Aa, enpä ole ajatellut tuota noin". Mikään hyvä tässä elämässä ei ole itsestäänselvää, ei mielenterveys, raha tai ystävän rakkaus. 

Läpi esityksen esiintyjistä paistaa hyvä ryhmähenki ja keskinäinen lämpö, mikä ei ole itsestäänselvyys. Lavalle tuotu fyysinen läheisyys on merkityksellistä tässä ajassa, jokaiselle katsojalle.

Kaiken kaikkiaan KaniJaniKani on onnistunut, seko ja uppouttava teos, jossa arkkityypit, symbolit ja syvälle painetut tunteet sinkoilevat sinne tänne, ollen silti jämäkästi paikoillaan Teatteri Vanha Jukon sisässä. Valojen himmetessä huomaan huokaavani syvään, muistaen itsekin oman elämäni prioriteetit. Otsikko on myös typologisesti onnistunut: kani avaa, sekä sulkee Janin matkan itseensä.

Teksti: Rosanna Ilo Liuski
Kuvat: Mikko Kelloniemi, ensimmäistä kuvaa rajattu