Arvio: Lemminkäisen äiti -esitys saa minutkin haluamaan heimoon

Sisältää pieniä paljastuksia esityksestä

“Mä haluaisin kuulua heimoon”, lausuu Nico Lemminkäinen (oiva Aapo Salonen). Sanopa muuta. Anna Krogeruksen kirjoittama ja Eero-Tapio Vuoren Lemminkäisen äiti -esitys Ryhmäteatterilla näyttämöllistää nykyihmisen häkissään ja korostaa lajimme tarvetta olla yhteydessä toisiin ja luontoon.

Lava aukenee kirjan tavoin ja kolmen keskeisen henkilön koti rajautuu kuin sermeillä. Kaksi kolmesta elää yhteydessä toisiin ruutujen kautta keinovalojen äärellä, yksi yrittää muistella kuollutta rakastaan elävän valon, kynttilän äärellä. Skenografia on ainakin ensimmäisellä puoliajalla hyvin tasapainossa ja esitys soljuu.

Elina Lemminkäinen (varma Minna Suuronen) kulkee työnsä ja muiden, kuin häkissä elävien läheistensä välillä. Askeleet soivat rummutuksena lattiaan maalatun rummun päällä. Tässä vaiheessa haluan kiittää erinomaisesta äänisuunnittelusta (Jussi Kärkkäinen) joka tuo esitykseen muissakin kohdissa hyvää rytmiä. Valosuunnittelu (Ville Mäkelä) on kohdillaan erityisesti verkkaisesti syttyvässä koulunlampussa ja yleisön hentoisessa valaistuksessa, kun Elina opettaa meitä ja yleisössä istuvaa Anastasiaa (tarkka Nana Saijets). Yleisökontakti on hykerryttävää! Käsiohjelmassa tarjottiin mielenkiintoista tietoa ukrainan kielestä ja siitä, miten Anastasian sanasto ja ääntäminen muuttuu. Hatunnosto siis Nana Saijetsille, joka puhuu uskottavasti sekä suomea aksentilla, että venäjää ja lopussa ukrainaa. Puvustuksessa (Ninja Pasanen) nautin erityisesti Elina ja Nico Lemminkäisen asujen värikarttojen yhteneväisyydestä. Lavastuksessa (Janne Siltavuori) herkullista oli, kun tietokoneen näytöstä tuli muistelmassa auton ikkuna; juuri tuollaista lavasteiden luovaa käyttöä rakastan teatterissa, koska niitä tulee nykyään harvoin vastaan!

Lemminkäisen äitiin mahtuu runsaasti samaistuttavia, arkisia hetkiä vahvoja psykorealistisia symboleja unohtamatta. Terapiaistunnossa yhteys pätkii ja taksa nousee taloustilanteesta johtuen. Elina jää kantamaan äitinsä roskia, eli myös henkistä taakkaa, päiviksi. Meditaatiogurun ääni kertoo, että nyt ollaan rauhoittamassa hermostoa, mutta kehottaa päästämään irti negatiivisista tunteista. Kehon toiminnan asiantuntijana (fysioterapeutti) voin kertoa, ettei mikään kuormita hermostoa yhtä lailla, kuin juuri tunteiden demonisointi ja tukahduttaminen, eli “irti päästäminen” ilman niiden turvallista kokemista. Aku Lemminkäinen (virittynyt Santtu Karvonen hurjine kulmakarvoineen) kertoo ohjelmasta, jossa “Se tiimi, joka pysyy hengissä pisimpään omassa kuplassaan voittaa” ja laittaa kuulokkeet päähänsä mennen omaan kuplaansa.

Nautin itse enemmän ensimmäisestä puoliajasta kuin toisesta. Ensimmäisessä oli niin kovat panokset ja tahti, että seuraava tuntui laahaavalta. Jopa odotettavissa oleva näyttämöllistetty maalauksen hetki jäi löyhäksi, vaikka näyttelijöille oli annettu jopa loitsulauluvalmennusta (Virppi Sysilehto). Myöskään video Nicosta ei oikein vakuuttanut. Se antoi tripodilla kuvatun mökkivlogifiiliksen, josta puuttui vain Nicon omat diipit kelat, jotka olisivat loppuneet suunnilleen tähän: “mut sitten mä tajusin, että elämässä pitää ottaa aikaa itselleen ja siksi mä tulin meidän mökin rauhaan uimaan. Sauna on jo lämpimänä ja jutut jatkuu huomenna, moro!” Entä jos kamera olisi lähestynyt Nicoa kaukaa ja Nico olisi riisunut ja mennyt veteen - ja kamera olisi seurannut perässä veden alle? Toisella puoliskolla vasta, kun vanhemmat alkoivat muistelemaan menneisyyttään, huomasin tarkkailevani tilannetta taas tiiviimmin, sillä näyttelijöillä oli hyvä keskinäinen tahti ja dialogi oli ajoittain runollistakin. Liikutuksen kyyneleethän siinä tuli. Toinen puoliaika tuntui myös jopa pidemmältä, kuin ensimmäinen.

Kaiken kaikkiaan Lemminkäisen äiti on soljuva esitys, joka on havainnoissaan kirkas. Suosittelen esityksiä kaikille teille, jotka haluaisitte kuulua Teams-alustojenne sijasta luonnossa liikkuvaan heimoon. 

Kuvat: Mitro Härkönen
Arvio: Rosanna Ilo Liuski

To post a comment, you must register and login.